Herättelyä

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Sateenkaarijahtia ja lintubongausta

Viime viikolla satoi. Ja satoi. Ja satoi. Ja ukosti. Ei siinä sinänsä mitään, itse pidän varsinkin ukonilmasta kovasti. Nyt tosin teen kesäsijaisuutta äidin päiväkodissa, ja siellä jatkuvat sadekelit ukkosesta puhumattakaan tuovat arkeen omat haasteensa. Selvitty on kuitenkin, eivät ole sokerista nämä maaseudun lapset (eivätkä aikuiset).

Ukkosrintaman lähestymisen seuraaminen on kutkuttavaa. Taivaanrannasta nousevat, mustat pilvet, painostavan lämmin ja seisova ilma, sitten yltyvä, rajuilmaa ennustava tuuli ja kaukainen salamointi ja jyrähtely. Myöhemmin korviahuumaava meteli, kun sade yrittää piiskaa kattoa, seiniä ja ikkunoita kaikella voimallaan, koko taivaan valaisevat salamat ja niitä seuraavien jyrähdysten jännittävä odotus.

Ukkoskuuron väistyessä saa nauttia raikastuneesta ilmasta ja usein upeasta värien kontrastista, kun aurinko valaisee maisemaa tummien ukkospilvien vielä väijyessä taustalla.

Viime viikolla juoksentelin ilta-auringossa pitkin Mäntyniemen pihamaita jahtaamassa sateenkaarta, kameraa hupparin sisällä sateelta suojaten ja sukat märkinä äkkiä jalkaan lykätyissä, liian isoissa Tokmannin crocseissa. Huikea sateenkaari kaartui Kalliometsän yli täydellisenä ja kaksinkertaisena. (Joskus kieltämättä mietin, että paras olisi vain nauttia kauniista näyistä ihan ilman kameraa sen sijaan, että niitä tuijottelee linssin läpi ja onnistuu tallentamaan vain murto-osan tunnelmasta. Mutta pitäähän sitä yrittää, kun innostus iskee!)

Viikonloppuna piti Onnin kanssa kääntyä aamukävelyllä takaisin hakemaan kameraa ja pidempää objektiivia, jotta pääsisi harjoittelemaan kuvaustaitoja kosteikossa äkätyn joutsenen aamurauhan kustannuksella. Kameran haettuamme hiivimme vehnäpeltoon, käskin Onnin odottamaan ja yritin varovasti lähestyä lintua. Ei tässä Konsta Punkkaan pääse itseään ihan heti vertaamaan, mutta olipahan jännittävää! (Lupasin kuitenkin joutsenelle olla häiritsemättä sitä uudestaan kovin pian.) Ja Onni odotti niin hienosti paikallaan, tosin tuskinpa se koko joutsenta edes äkkäsi, vehnä taisi kaverin korkeuksissa ihan tehokkaasti peittää näkyvyyden.

Auringonlaskujen mökki

Kadehdin hyttysiä, jotka asuvat mökillämme Puruveden rannalla. Ne saavat joka ilta nauttia upeista auringonlaskuista aitiopaikalta, näkevät saderintamien liukuvan horisontissa ja pääsevät juhla-aterialle aina jonkun meistä tai vieraamme saapuessa viihtymään pienellä saunamökillämme.

Eilen mökillä käydessäni olin tosin varautunut hyttysarmeijaan kyllästämällä itseni karkotteella, ja se toimikin erinomaisen hyvin: Vain pari inisijää löysi mieluisan paikan, mihin aterimensa iskeä. Mutta oli niitä kyllä ihan tolkuton määrä, ilman karkotetta ei tuonne mökkirantaan ole asiaa, ellei syystä tai toisesta ole välinpitämätön itikoiden suhteen.

Eilen oli vähän sellainen valokuvailunharjoitteluinnostuspäivä, ja koska sattui olemaan suht pilvetön ja tyyni ilta, tartuin tilaisuuteen jahdata auringonlaskua tuonne Puruveden äärellä sijaitsevalle mökillemme. Mökki on yksinkertainen ja vailla mukavuuksia, siinä on pieni sauna ja tupa, sähköt löytyvät mutta juoksevaa vettä ei. Siellä on mukava käydä toisinaan saunomassa, ja ranta on oma lempparini uintipaikkana. Nopeasti syvenevän rannan pohja muuttuu alun pikkukivistä hienoksi hiekaksi, ja aallonmurtajan kiviltä on hauska hyppiä veteen. Nyt vesi oli niin korkealla, ettei aallonmurtajan kiviröykkiöistä näkynyt juuri mitään, mutta tavallisesti suurimmat kivet ovat hieman vedenpinnan yläpuolella. Puruveden vesi on niin kirkasta, että useammankin metrin syvyydessä näkee vielä selvästi pohjaan sopivassa valaistuksessa.

Tuo meidän rantamme on melko karu ja kivikkoinen. Mökki istuu niin keskellä mäntymetsää, että myöhemmin kesällä voi melkein poimia mustikoita suoraan kuistin portailta. Naapurit ovat riittävän etäällä, ja sainkin eilen illalla nauttia kaikessa rauhassa ympäröivän luonnon äänistä (kuului siellä muutakin kuin itikoiden ininää) ja upeasta auringonlaskusta iltapäivän aikana lämmenneillä rantakivillä.

Onni ei ole uimaripoika, mutta rantaan ajautuneissa roskissa kieriskelyn kirvoittamia reaktioita emännässä oli ilmeisen hauska seurailla.

Ja auringonlaskuenergian keräämistä ajatellen tuo mökkimme onkin kyllä The Place To Be.

Kotona!

Täällä sitä nyt viimeinkin ollaan, Kesälahdella! Tuntuu kyllä mielettömän hyvältä. Eilen veljeni tuli peräkärryn kanssa hakemaan Joensuusta loput tavarat, jotka olin ansiokkaasti saanut pakattua valmiiksi ja osittain kannettua peräti uloskin ennen hänen saapumistaan. Muuttokuorman lastaus kävi siis varsin joutuisasti, ja pääsin viimeistelemään loppusiivousta tyhjään asuntoon.

Pientä haikeutta kieltämättä tunsin pyyhkiessäni kaappeja ja sulatellessani pakastinta. Tuli mieleen aika vahvasti, miten lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten muutin tuohon asuntoon, kuinka pari vuotta kestäneen avoliiton jälkeinen aika tuntui uudelta ja jännittävältä.

Mutta uudelta ja jännittävältä tuntuu tämäkin vaihe, ja nyt oma suunta on paljon selkeämpi kuin tuolloin. Juuri eilen juttelin äidille siitä, kuinka tämä päätös todella tuntuu ihan eri tavalla "oikealta" kuin mitkään aikaisemmat päätökseni. Jotenkin on vain sellainen rauhallisen seesteinen olo.

Nyt on edessä kotiutuminen, vaikka niin tuttuun paikkaan muutinkin. Toin mukanani yksiöllisen verran tavaraa, jolle pitäisi löytää sijoituskohteet. Oma huoneeni täällä on tosiaan ollut äidillä varastointikäytössä, joten se täytyy aluksi raivata, jotta saan tilaa tavaroilleni. Kaikkea en edes tarvitse, kuten esimerkiksi astioita, sillä täällä on tietenkin kaikkea jo omasta takaa. Tilanne kieltämättä voi ainakin ulkopuoliselle kuulostaa vähän erikoiselta - kolmeakymmentä lähestyvä aikuinen nainen muuttaa saman katon alle vanhempiensa kanssa - mutta itse en näe asiaa lainkaan ihmeellisenä. Sitä paitsi järjestely ei suinkaan ole lopullinen.

Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin arki täällä Mäntyniemessä tasaantuu ja löydän omat rutiinini. Olen kuitenkin hirveän onnellinen, ja se on kaikista tärkeintä. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, ja olen istunut pitkiä aikoja ulkona portailla nauttimassa auringosta ja tuijottelemassa sitä käsittämätöntä vihreyttä, joka alkaa ihan kotiovelta. Olen ihan käsittämättömän onnekas, kun saan asua täällä. Sitä ei varmastikaan tule ajatelleeksi tarpeeksi usein ja riittävän syvältä.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää aikaa haaveilulle, vaan on toden teolla käytävä raivaushommiin asumisjärjestelyjen kanssa. Raivaaminen onkin melkoisen osuva sana kuvaamaan edessä olevaa urakkaa, sillä käsiteltävän tavaran määrä on melkoinen. Aiheeseen liittyen epäilemättä tulee kirjoiteltua tännekin, joten tervetuloa vain sitten seuraamaan taistelua tavaravuorien keskellä turvallisesti ruudun toiselta puolelta käsin!

Löytöjä

Mäntyniemen kätköistä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista etenkin kaltaisilleni historiaintoilijoille. Minusta on hurjan kiehtovaa miettiä, millaista elämää ihmiset ovat entisaikoina eläneet ja minkälaisia tarinoita vanhoilla esineillä voisi olla kerrottavanaan.

Pihan kirjastorakennuksen siivouksen yhteydessä löytyi vanhoja rakennuspiirustuksia, joista puhdistin pölyjä sunnuntaina. Tuntuu uskomattomalta ajatella, kuinka suuri työ piirustuksiin on aikanaan mennyt, kun kaikki on tehty käsin. Suurin osa oli peräisin 1800-luvun lopulta, kun taas vanhimmasta - isoisän äidin kotipaikan, Turussa sijaitsevan Metsämäen kartanon pihasuunnitelma - löytyi vuosiluku 1795. Sitä en uskaltanut avatakaan rullalta kuin hieman valokuvan ottamista varten.

Rakennussuunnittelusta ymmärrän hyvin vähän, joten piirustusten sisältö sinänsä ei kertonut minulle juuri mitään. Enemmän kutkuttikin ajatella, kuinka monet kädet olivat piirustuksia ehtineet käsitellä ennen tuota hetkeä, jopa yli kahdensadan vuoden aikana. Ehkä joku kauan sitten eläneistä sukulaisistani?