Home is where your heart is

Viime torstaina palasin lähes kuukauden reissulta Italiasta. Matka herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentelyssä läpikäymisessä kulunee vielä paljon aikaa. Halu kirjoittaa heräsi jälleen kuukausien kadoksissaolon jälkeen. Tänään en kuitenkaan kirjoita tämän enempää, mutta jaan tänne blogiinkin Facebook-päivitykseni reissuni kotiinpaluupäivältä.

"The automatic message from an airline literally hit home, even though it was about my flight(s) back home to Finland. But then again, where is home exactly? The proverb claims home to be where your heart is, and I usually take my heart with me wherever I go, so that might explain why it felt like I had arrived just where I belonged the minute I landed in Rome on August 18th.

The 28 days I spent in Italy were filled with complete happiness, beauty, wonder and shameless escapism, new friends, experiencing hospitality I had never imagined would actually exist, finding new sides of myself and accepting that children can stay up until midnight. There was also a lot of waiting: for trains, in trains, in lines, for people to show up - but then again all I had was time, so waiting was just another way to spend it.

I have a new love affair with something that will always be there, I can revisit it whenever I want to and it will forever offer the excitement of discovering something new. I felt sad knowing I had to leave, but why should I be sad when I have all this love and happiness to take with me, all I've seen, heard, felt and experienced? After all how much I will miss this place only proves how deeply I've fallen in love with it, and that is probably the best reason to come here again. And again. And again.

Then there's the one thing I'm slightly worried about: coffee. I mean, I will never give up tea, but thanks to the non-existing tea culture in Italy I know what coffee actually tastes like now, and to my own surprise I've found myself craving for it on the daily basis. While I know I can learn to speak Italian - and I will, just wait - I do have my doubts about learning how to make actually good coffee. I think I will give it a try though. And when I fail miserably in my efforts, then I can just come back here to get my fix. Problem solved!"

Kevätenergiaa

Kevät on aina sellaista aikaa, että menen hyvällä tavalla hieman sekaisin päästäni. Lisääntyvä valo ja heräilevä luonto tuovat mukanaan sellaisen määrän energiaa, että sen valjastaminen tuottaa hetkittäin hankaluuksia. Hieman harmillista tosin on, että tuon energian suuntaaminen esimerkiksi gradun kirjoittamiseen tai muuhun oikeasti järkevään tekemiseen ei ole mitenkään itsestäänselvää tai yksinkertaista, sillä se tuntuu luonnostaan hakevan luovempia purkautumiskeinoja.

Kevätenergia kutittelee mielikuvitusta ihan omanlaisellaan tavalla, mikä on tietenkin hirveän hauskaa, kun töissä paistetaan mielikuvitusvaahtokarkkeja lumipallonuotiolla tai leikitään jääkarhuja saalistavaa lihansyöjäpingviiniä. Omalla kohdallani kevätenergia on tänä vuonna tuntunut kiteytyvän erityisesti esimerkiksi soittamiseen, laulamiseen, musiikin kuunteluun, lukemiseen tai valokuvaamiseen sekä juuri nyt kirjoittamiseen. Hassua onkin, että vaikkapa lukeminen voi olla juuri sopivaa puuhaa kevätenergiapuuskassa, vaikka sen ei luulisi liiemmin energiaa vaativan. Siitä olen erityisen onnellinen, että soittaminen on tuntunut niin ihanalta, sillä se on itselleni hyvin luonteva tapa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin soittanut viime vuosina hirveän vähän, joten soittoinspiraation paluu tänä keväänä on ollut enemmän kuin tervetullutta.

Kaikenlainen kirjoittaminen on tuntunut olevan vähän jumissa alkuvuoden aikana. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut höpöttäväni ystävän kanssa käydyissä viestikeskusteluissa niin paljon kaikenlaista aivan tyhjänpäiväistä, että tänään viimein pysähdyin miettimään asiaa. Ei sillä, että aina pitäisikään jutella kauhean syvällistä ja järkevää asiaa, mutta nyt yllättäen oivalsin, että ehkä tässä onkin kyse puhtaasti kirjoitusvajauksesta.

Aloin kirjoittaa freeflow-päiväkirjamerkintää muistikirjaani (pidän aina mukanani muistikirjaa ja kynää, ja se on osoittautunut hyvin hyödylliseksi), ja pian huomasin kirjoittavani uutta blogitekstiä. Hyvin äkkiä myös päässä sinkoilleet ajatukset rauhoittuivat ja asettuivat hyvässä järjestyksessä odottamaan omaa vuoroaan päästä käsittelyyn. Kupliva kevätenergia löysi uoman, jossa pääsi virtaamaan esteettä eteenpäin kohti kesää.

Valokuvat otettu pitkin kuluvaa vuotta Kesälahdella, Helsingissä ja Oulussa.

Puita!

Olen siitä onnekas, että kotipihassani ja välittömässä lähiympäristössäni kasvaa paljon upeita, vanhoja puita. Kuusia, mäntyjä, lehtikuusia, tammia, koivuja... Osa niistä on yli 200-vuotiaita, ja on kiehtovaa kuvitella, mitä kaikkea ne ovat elämänsä aikana saaneet nähdä.

Mäntyniemen piha-alueelta saunarantaa kohti lähtiessä vastaan nousee Kalliometsä, joka nimensä mukaisesti on metsäinen kalliomäki. Kalliometsää kiertävät Varjotie ja Aurinkotie, joiden nimeämisessä niinikään on säästelty mielikuvitusta ja pitäydytty tiukasti teiden ominaisuuksia kuvailevalla linjalla. Mikäs siinä, sillä nimet todellakin sopivat kohteilleen mitä parhaiten.

Kalliometsässä on aikoinaan kulkenut hoidettuja puistopolkuja, joita pitkin herrasväki on voinut käyskennellä päiväkävelyillään. Nykyään metsä on luonnontilassa, ja merkkejä vanhoista poluista on vaikea havaita. Kauan sitten Varjotien pellonpuoleiselle reunalle istutetut kuuset luovat salaperäisen tunnelman, ja koko vanha metsä tuntuu kuin hengittävän kulkijan ympärillä.

Avoimesti puunhalaajaksi tunnustautuvana huomaan hakeutuvani usein kävelylle Kalliometsään ja sen läheisyyteen. Varmasti monella meistä on kokemuksia metsässä liikkumisen ja oleilun rentouttavasta, rauhoittavasta ja samalla virkistävästä vaikutuksesta. Metsän korkeimmalla kohdalla on männyn juurella laakeista kivistä aseteltu levähdyspaikka, josta on varmasti aikoinaan ollut hienot näköalat kauas Pyhäjärvelle. Nyt maisema on metsittynyt, mutta vielä järven näkee puiden lomasta, ja männyn alla voi ainakin istua kenenkään huomaamatta kaikessa rauhassa.

Mielikuvitustaan hieman kutittelemalla ei ole lainkaan vaikeaa löytää puuyksilöistä erilaisia persoonallisuuksia. Puiden erikoiset muodot, sijoittuminen toisiin puihin nähden ja esimerkiksi erilaisissa sää- tai valaistusolosuhteissa muodostuvat varjot ja värit luovat mielikuvia yksilöllisistä puupersoonista. Voisi myös hyvin todeta, että jokainen puu henkii omanlaistaan energiaa sitä koskettaessa. Toki on kokonaan koskettajasta kiinni, millaisia tuntemuksia kokemus herättää. Mutta sepä juuri onkin niin hienoa, että metsä on jokaiselle kokijalle omanlaisensa.

Luen parhaillaan Peter Wohllebenin kirjaa Puiden salattu elämä, joka valaisee hauskalla tavalla puiden maailmaa. Ihan kaikkea kirjassa mainittua en ottaisi kovin vakavasti, enkä usko tekstin olevan tarkoitettukaan otsa rypyssä luettavaksi. Kirja on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan jos toiseenkin herättävä, ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista kaikille, joita puiden sielunmaisema hiukankaan kiinnostaa.

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Syysvaloa

Olen jo jonkin aikaa kytistellyt sopivia valokuvausilmoja syyskuvien ottamista varten. Viime aikoina on kuitenkin ollut joko liian pilvistä, liian sateista tai liian tuulista, kun kaipaamani olosuhteet edellyttäisivät kirkasta, tyyntä ja aurinkoista säätä.

Tänä aamuna heräsin vastentahtoisesti Onnin tarvitessa ovenavauspalvelua seitsemän jälkeen. Koska laiskistuneena olen antanut itseni lipsua aikaisista herätyksistä, olisin nytkin mielelläni nukkunut vielä. Onneksi satuin kuitenkin vilkaisemaan ikkunasta, sillä aamu oli kuin tehty valokuvausta varten!

Ensimmäistä kertaa maa oli huurteessa yön jäljiltä (tai ainakaan en ole ollut aiemmin hereillä tarpeeksi aikaisin huomatakseni sitä), ja järvi oli paksun usvan peitossa. En ole valokuvannut aikoihin, ja pieni aamukävely rantaan kameran kanssa tuntui ihanan virkistävältä. Jospa tästä nyt saisi sitä innostusta ryhtyä taas kirjoittamaan - niin blogia kuin graduakin. Blogiin kirjoittaminen voisi olla hyvää alkulämmittelyä ja kirjoituskanavien availua, josta voisi mukavammin siirtyä gradun pariin. Eikö? Siinä ainakin voisi olla ideaa kirjoitusrutiinia ajatellen, kokeilemalla epäilemättä selviää.

Tämä kaunein aika syksystä kestää vain hetken, joten siitä täytyy yrittää ottaa kaikki irti. Keltaisena auringossa hohtavat lehdet tuntuvat loistavan ihmeellistä valoa, jota en omilla taidoillani osaa edes valokuviin ikuistaa. Täytyy taas muistaa myös nauttia luonnosta ilman jatkuvaa kameran linssin läpi kurkistelua. Syksy tuoksuu ihmeelliseltä, ja hiljaisuuskin on ihan omanlaistaan. Omalla kohdallani ainakin on ihan paikallaan harjoitella taas pysähtymistä ja hetkeen keskittymistä. Iltapäivällä jätän kameran kotiin.

Syksyyn

Pari viikkoa sitten vehnäpellon ruiskaunokit olivat kauneimmillaan.

Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että kun syntymäpäiväni heinäkuun puolivälissä on ohi, alan jo salaa odotella syksyä. Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kesä olla kypsimmässä vaiheessaan, ja vaikka ilmat olisivatkin lämpimiä, luonto aloittaa hiljalleen valmistautumisen syksyn saapumiseen.

Jotenkin oma, sisäinen kalenterini on aina noudattanut kouluvuotta. Elo-syyskuussa alkaa uusi kierros, ja tammikuu luetaan jo kevääksi kevätlukukauden alkaessa (siksi siis, jos puhun keväästä, saatan todellisuudessa tarkoittaa keskitalvea). Kesä puolestaan on sellaista kummallista välioleiluaikaa, ikäänkuin tyhjäkäyntiä vanhan ja uuden lukuvuoden välissä. Ja tämäntapainen ajattelu siis muotoilee minun ajatuksissani vuodenkiertoa täysin riippumatta siitä, kulkeeko oma arkeni koulun lukuvuoden rytmissä vai ei.

Olin kouluvuosinani aina hirveän innoissani uudesta lukuvuodesta. Erityisesti tietenkin siitä, että se merkitsi uusien vihkojen, kirjojen, kynien ja kumien hankkimista, tai ainakin heikohkosti perusteltua syytä ryhtyä tällaisiin varustelutoimenpiteisiin. Parhaimmillaan koulun alkua varten käytiin myös vaate- ja kenkäostoksilla, ja erilaisia reppuja ja laukkujakin tuntui ilmestyvän kuvioihin useimmiten juuri elokuun alussa. Pelkästään tästä kirjoittaessani palaa tuo kihelmöivä innostuksen tunne elävästi mieleeni.

Nykyään en mitenkään erityisesti odota koulun alkua näin syksyn alla, vaikkei ajatus syyslukukauden alkamisesta yliopistoympyröissä mitään ikävämpiäkään tunnetiloja sentään aiheuta. Suunnitelmani on jättää tämä syyslukukausi viimeisekseni yliopistolla, joten siitä lienee syytä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mieleni tekisi sanoa, että rakastan syksyä vuodenajoista kaikista eniten, mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa. Keväällä nimittäin rakastan kevättä, kesällä kesää... Ja talvella toisinaan myös talvea, vaikka voin kyllä epäröimättä myöntää sen herättävän minussa vähiten innostuneita tunteita.

Tältä kirjoittaessani ulkona sataa juurikin syksyä enteilevästi. Tällaisesta sateesta nautin. Se ei ole kesäisen ukkoskuuron mukanaan tuoma, pikainen rankkasadekuuro, vaan kunnollinen, monta tuntia kestävä saderintama, joka kuulostaa ja tuoksuu ihan omanlaiseltaan. Ilma on lämmin ja tyyni, ja luonto tuntuu lähes nukahtaneen odottamaan sateen hellittämistä, mikä ennusteen mukaan tapahtuu myöhemmin iltapäivällä.

Kun aurinko tulee esiin, se lämmittää tuulettomalla paikalla huikean paahteisesti, juuri niin kuin aina kesän lopussa ja syksyn alussa. Illat alkavat olla hämäriä ja sisälle täytyy sytyttää valoja (mistä huomaan kaipaavani huoneeseeni vielä asennusta odottavaa kattovalaisinta).

Syksyyn sisältyy kuitenkin aina myös haikeutta menneestä kesästä. Kesä livahtaa ohi aina niin nopeasti ja yllättäen, samalla tavoin kuin se alkaakin. Minulle kulunut kesä on kuitenkin muodostanut niin hyviä muistoja, että niihin uppoutumalla pääsee helposti pujahtamaan takaisin kesään sinne kaivatessaan.

Heinäkuinen hetki

Viime lauantai-iltana teimme pienen iltakävelyn Onnin kanssa. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista, sillä jokaisen koiranomistajan elämään melko rutiiniomaisesti kuuluvat tuollaiset pienet iltakävelyt, joiden pääasiallisena funktiona ei välttämättä useinkaan ole ympäröivän luonnon ihaileminen tai muu runollinen oheistoiminta  - pikemminkin päinvastoin.

Tuo lauantaipäivä oli ollut enimmäkseen harmaa ja sateinen, joten illalla kirkastunut taivas ja auringonlasku tekivät tuollaisesta rutiiniulkoilusta hyvinkin houkuttelevaa. Kyse ei ollut mistään pitkästä lenkistä, kunhan kaikessa rauhassa kävelimme peltojen välistä tietä pitkin hevoslaitumen ohi mansikkapellon nurkalle saakka.

Ilta-aurinko sateisen päivän jälkeen oli jotenkin ihan erityisen kaunis, kun se ruusukullan värisellä valollaan kutitteli tanssivia hyönteisiä ja tienpientareen heinikoita.

Ensin mietin, että jos oikein nopeasti kipaisen kotiin, ehdin vielä tulla kameran kanssa kuvaamaan tuota hienoa kesäillan valoa, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin: jospa tällä kertaa vain nauttisin siitä pienestä hetkestä, jonka auringonlaskun valo tarjoaa heinäkuun iltana. Painaisin näyn mieleeni ja antautuisin osaksi sitä. Niin myös tein, ja olen siitä iloinen. Todennäköisesti ehdin toisen kerran ihan ýhtä lailla harjoitella auringonlaskun valon kuvaamista, ja blogiinkin kyllä riittää kuvamateriaalia.

Vaikka lukeudunkin niihin, jotka helposti kaivavat kiireellä kännykän esille ikuistamaan kaikki ikuistamisen arvoiset (enemmän ja vähemmän..) hetket ja juoksentelen sateessa kamera paidan alla jahtaamassa sateenkaaria, olen viime aikoina vähän useammin havahtunut siihen, että kännykkää ei tarvitse kantaa jatkuvasti mukana, kamerasta puhumattakaan. Kameran linssin läpi tihrustaessa kauniit asiat aina vähän "laimenevat", eivätkä ainakaan minun taidoillani välity valokuvasta lainkaan yhtä hyvin kuin todellisuudessa. Siksi tuntuu hyvältä ja myös tärkeältä välillä pysähtyä ihailemaan ympärillään olevaa kauneutta ja hymyillä kaikessa rauhassa sille ajatukselle, että kaiken maailman kuvausvälineet eivät sillä hetkellä ole lähimaillakaan. Silloin voi itse olla osa tuota tilannetta ja hetkeä ja koko ympäröivää maailmaa aika ainutlaatuisella tavalla. Ihana oivallus.

Viime lauantai sattui olemaan myös syntymäpäiväni, ja sain äidiltä lahjaksi hänen kaksi vuotta sitten kirjoittamansa runon, joka sopii siihen iltaan melkein täydellisesti:

Varjoisasta tuuheasta lehdosta

aukeaa polunmutka

niityn laitaan,

niitylle

joka kultaisessa auringossa nauraa

häikäisevää vihreää naurua

     kultaista naurua

heilimöivä heinikko hymyilee tuulessa,

voikukanhöytyvät kieppuvat hetkisen riemuissaan

     kunnes häviävät näkymättömyyksiin,

ja jos oikein tarkkaan kuuntelet,

harakankellojen vieno kilkatus ja päivänkakkaroitten kuoro

soi tuulen suhinassa

     metsäkirvisen ja peipon soolojen taustalla.

Hyss... Pysähdy tähän...

Nuuhkaise...

Entä tuoksujen sinfonia, heinien kukkien puiden tuhannet sävyt!

     Suloiset, hennot, voimakkaat, kirpeät... huumaavat!

(Siitä saat keksiä oman sävellyksen.)

Sinne niitylle siis vaella,

sinne kulje ajatusten teitä,

lehtien havina korvissasi,

     ja vanhat viisaat kuuset pylväikkönä niityn laidassa

nyökyttävät, ojentavat sinulle

ystävälliset pitkäsormiset kätensä, joita vaaleanvihreät

     sormenpäät koristavat

kuin juuri maalatut juhlakynnet.

Kesä rupattelee kaikkialla ympärilläsi,

vilistää hyppii pyrähtelee,

lehahtaa parveilee ja 

     surina pörinä lähestyy kaikkoaa,

mutta varo askeleitasi

sillä poimulehden kastepisarasta peilautuu koko maailma

     kun vain maltat kumartua ja kuiskata sille:

- Saisinko katsoa?

Muistojeni kuvakirjaan

talletan tämän kaiken

kesän ihanuuden,

niin että talven tuiskutessa ikkunan takana

voin rauhassa käpertyä nojatuoliini takkatulen loisteeseen

ja lehteillä tarkkaan

jokaisen sivun.

A. L.-P. (2014)

Hitaammin

Olen tehnyt joitakin ihania oivalluksia kesäkuun aikana. Mikään niistä ei ole tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan olemassaolleet ajatukset ovat kirkastuneet ja alkaneet saavuttaa käsiteltävissä olevaa muotoa. Tärkein oivallukseni on, että olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt, juuri tässä ja juuri täällä. Minulla ei ole välitöntä tarvetta muuttaa yhtään mitään.

Minulle on aivan ok, että täytän ensi kuussa 29 vuotta, en ole vielä(kään) valmistunut yliopistosta, minulla ei ole poikaystävää ja asun vanhempieni luona. On ollut hetkiä, kun olen ahdistuneena seurannut Facebook-kavereideni päivityksiä valmistumisista, kihlautumisista, naimisiinmenoista, omistusasunnoista ja perheenlisäyksistä, sillä olen kokenut jääväni koko ajan auttamattomasti enemmän ja enemmän "jälkeen" noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta eihän se niin ole. Minun elämäni on tässä ja nyt, tällaisena, ja vatsanpohjassa on suloinen tunne siitä, että kaikki on vielä edessäpäin.

Olen kaiken kaikkiaan aika hidas ihminen. Syön hitaasti, lämpenen (hyvin) hitaasti uusissa tilanteissa, tutustun ihmisiin hitaasti (ja valikoivasti..), ajattelen hitaasti, toisinaan oivallan asioita hitaasti. Nautin rauhallisesta temposta, siitä, että saan tehdä asiat omassa tahdissani ja huolella. Pystyn kyllä sopeutumaan myös hektisempään elämään, mutta ahdistun siitä helposti ja kadotan kontrollin. Olen alkanut vasta hiljalleen oppia arvostamaan ja ymmärtämään tätä rauhallisuuden piirrettä itsessäni, antamaan itselleni aikaa. Sitä on ollut helpompi opetella nyt kesäkuussa, kun olen käytännössä katsoen "lomaillut" ja saanut toimia omassa tahdissani.

Erityisesti pysähdyin miettimään omaa rauhallisuuden tarvettani sekä yleisemmin hitaamman elämän monia etuja luettuani erään kirjoituksen Zen Habits -blogista (tämä kirjoitukseni ei toki ihan suoraan liity hitaaseen elämään ajattelutapana, mutta tuo sitä aihetta käsittelevä, linkkaamani blogipostaus herätti tosiaan ajatuksia). Totesin, että minä saan ihan rauhassa olla juuri niin hidas kuin haluan, voin elää elämääni juuri niin kuin se minusta tuntuu hyvältä. Olen hyvin monella tavalla elämäni aikana pyrkinyt noudattamaan muiden toiveita ja sopeutumaan ympäristöni odotuksiin - harrastuksissa, ihmissuhteissa (erityisesti parisuhteissa), opiskelussa... Se ei ole tuntunut väärältä, muttei toisaalta ihan oikealtakaan. Minulta näköjään meni lähemmäs kolme vuosikymmentä sen oivaltamiseen, että voin toimia myös toisella tavalla, omalla tavallani (hyvä on, en ehkä lapsesta asti ole tätä sentään pohdiskellut, mutta olkoon). Oivallus on sen verran tuore, ettei minulla ole sanottavammin kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, mutta hykerryttävän vahva tunne oikeilla jäljillä olemisesta tuntuu upealta.

Miten eri tavalla opintoni olisivatkaan kenties edistyneet, jos olisin osannut kuunnella itseäni paremmin vuosia sitten? Ehkä olisin välttänyt turhat ihmissuhdesotkut? Tosin eihän mikään ole ollut turhaa, jos nyt alan oppia tuntemaan itseni paremmin ja löytämään minulle sopivat tavat toimia. Tätä päivää vartenhan minä elän, en eilistä enkä huomista. Ja etenen juuri niin hitaasti kuin minusta tuntuu hyvältä.