Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpöttely. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpöttely. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. maaliskuuta 2018

Kun haluaa kirjoittaa, täytyy kirjoittaa

Hei! Mitä haluat tehdä työksesi?

Kirjoittaa.

Sehän kuulostaa hienolta! Mitä haluat kirjoittaa?

Ei aavistustakaan.


On enemmän kuin todennäköistä, etten koskaan tule kirjoittamaan työkseni, joten kirjoitan sitten ilokseni. Realististen ajatusten suosiminen ei tosin milloinkaan ole ollut vahvuuksiani, siispä vallitseva optimisti-idealistiminäni sanookin,

eihän sitä koskaan tiedä.



Tämä blogi on ollut hiljaa pitkään. Ei kuitenkaan liian pitkään, sillä en ole koskaan kirjoittanut tänne vain jotain julkaistakseni. Blogi ei vain ole tuntunut niin tärkeältä.

Ehkä kevät on herättelemässä minussakin jotakin, ja innostun blogin kirjoittamisesta taas uudelleen. Tai voihan olla, että tätä kirjoitusta seuraa jälleen kuukausien tauko. Mistäs näitä tietää!

Mielessäni on kuitenkin viime aikoina pyörinyt paljon kaikenlaisia ajatuksia, joista joitakin voisi olla mielenkiintoista pohtia myös täällä.

Kevät on yksi maailman ilahduttavimmista asioista. Minulle kevät on jo pitkään alkanut virallisesti maaliskuun ensimmäisenä päivänä, mutta tänä vuonna olen tehnyt tähän määritelmään pienen tarkennuksen: kevät alkaa, kun ulkona tuoksuu ensimmäisen kerran keväälle. Tiedättehän, miltä kevät tuoksuu? Ensimmäinen kevääntuoksuinen päivä oli tänä vuonna helmikuun puolella, olen vähän harmissani, etten tullut kirjoittaneeksi päivämäärää mihinkään ylös. Onkohan tällainen mielenkiinto vuodenaikojen kalenteriseurantaa kohtaan jokin merkki iän karttumisesta? Ei se hassummalta tunnu missään tapauksessa.

Olen myös pistänyt merkille, että oikeastaan joka vuosi kevät tuntuu hujahtavan ohi silmänräpäyksessä. Yhtenä päivänä huomaat krookusten pilkistävän maasta talon aurinkoisella seinustalla lumiröykkiöiden vielä hallitessa pihanäkymää, mutta seuraavana päivänä koivuissa onkin jo kypsät lehdet ja voikukat alkavat lähestyä ensimmäisen kukintansa loppusuoraa. Suurinpiirtein tältä se ainakin minusta monesti tuntuu. Olenkin siis päättänyt aloittaa tänä vuonna keväästä nauttimisen varhain.

Vaikka valon, lämmittävien auringonsäteiden ja linnunlaulun perusteella kevättä on vietetty jo jokunen viikko, on vielä hieman vaikeaa ajatella keväisiä ajatuksia, kun valtavat lumikasat muodostavat pieniä vuoristoja, pakkasta on ihan tuntuvasti ja viima viiltää vedet valumaan silmistä. Vakaa aikomukseni on kuitenkin kaivaa kevät esiin kaiken talvisuuden altakin, jotta varmasti saan kaiken irti tästä energiaa pursuilevasta vuodenajasta. Jos jättää kevätnautiskelun odottamaan keväisempää hetkeä, havahtuu kohta siihen, että on auttamattomasti myöhässä. Ja koska nykyään tuntuu olevan harmillisen epävarmaa, seuraako kevättä kesä vai jokin outo, määrittelemätön vuodenaika, on kevätintoilun aikaistaminen sitäkin perustellumpaa.

Asenne todella ratkaisee hyvin monessa eri tilanteessa. Esimerkiksi keväisten auringonsäteiden paljastama pölyn vallankumous sekä likaiset ikkunalasit eivät suinkaan ole aihe turhautumiselle, vaan niistä voi tehdä ihanan päätelmän: valo on taas täällä!

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kevätenergiaa



Kevät on aina sellaista aikaa, että menen hyvällä tavalla hieman sekaisin päästäni. Lisääntyvä valo ja heräilevä luonto tuovat mukanaan sellaisen määrän energiaa, että sen valjastaminen tuottaa hetkittäin hankaluuksia. Hieman harmillista tosin on, että tuon energian suuntaaminen esimerkiksi gradun kirjoittamiseen tai muuhun oikeasti järkevään tekemiseen ei ole mitenkään itsestäänselvää tai yksinkertaista, sillä se tuntuu luonnostaan hakevan luovempia purkautumiskeinoja.



Kevätenergia kutittelee mielikuvitusta ihan omanlaisellaan tavalla, mikä on tietenkin hirveän hauskaa, kun töissä paistetaan mielikuvitusvaahtokarkkeja lumipallonuotiolla tai leikitään jääkarhuja saalistavaa lihansyöjäpingviiniä. Omalla kohdallani kevätenergia on tänä vuonna tuntunut kiteytyvän erityisesti esimerkiksi soittamiseen, laulamiseen, musiikin kuunteluun, lukemiseen tai valokuvaamiseen sekä juuri nyt kirjoittamiseen. Hassua onkin, että vaikkapa lukeminen voi olla juuri sopivaa puuhaa kevätenergiapuuskassa, vaikka sen ei luulisi liiemmin energiaa vaativan. Siitä olen erityisen onnellinen, että soittaminen on tuntunut niin ihanalta, sillä se on itselleni hyvin luonteva tapa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin soittanut viime vuosina hirveän vähän, joten soittoinspiraation paluu tänä keväänä on ollut enemmän kuin tervetullutta.



Kaikenlainen kirjoittaminen on tuntunut olevan vähän jumissa alkuvuoden aikana. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut höpöttäväni ystävän kanssa käydyissä viestikeskusteluissa niin paljon kaikenlaista aivan tyhjänpäiväistä, että tänään viimein pysähdyin miettimään asiaa. Ei sillä, että aina pitäisikään jutella kauhean syvällistä ja järkevää asiaa, mutta nyt yllättäen oivalsin, että ehkä tässä onkin kyse puhtaasti kirjoitusvajauksesta.



Aloin kirjoittaa freeflow-päiväkirjamerkintää muistikirjaani (pidän aina mukanani muistikirjaa ja kynää, ja se on osoittautunut hyvin hyödylliseksi), ja pian huomasin kirjoittavani uutta blogitekstiä. Hyvin äkkiä myös päässä sinkoilleet ajatukset rauhoittuivat ja asettuivat hyvässä järjestyksessä odottamaan omaa vuoroaan päästä käsittelyyn. Kupliva kevätenergia löysi uoman, jossa pääsi virtaamaan esteettä eteenpäin kohti kesää.


Valokuvat otettu pitkin kuluvaa vuotta Kesälahdella, Helsingissä ja Oulussa.

torstai 16. helmikuuta 2017

Onnellisuudesta



Se, että tämän alkuvuoden olen tuntenut itseni onnellisemmaksi kuin koskaan, on tuntunut paitsi ihmeellisen upealta, myös hämmentävältä ja hieman huolestuttavaltakin. Jotenkin on ihan luonnotonta, että niin pitkän jakson on yhtä soittoa tuntenut itsensä pääasiassa hyväntuuliseksi ja iloiseksi - onnelliseksi. Melkein kuin olisi rakastunut, siltä se tuntuu.

Väkisinkin tulee mieleen, että kohta sitä kuitenkin vedetään matto alta ja tapahtuu jotain sellaista, mikä palauttaa olotilan "tavallisiin" uomiinsa. Voihan se tosiaan niin ollakin, mutta ei kai sellaista tarvitse silti odottaa sydän syrjällään. Itse en ainakaan ajatellut tehdä niin.


Olen myös keksinyt ihan järkevältä kuulostavia (ainakin omasta mielestäni) selityksiä tälle onnelliselle ololle:

  1. Välillä nyt vain menee paremmin, välillä huonommin. Juuri nyt minulla on menossa tuollainen parempi vaihe. Se on hienoa, ja siitä kannattaa ottaa kaikki hehku(tus) irti.
  2. Lopetin hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden käytön melko tarkalleen vuosi sitten. Ehkä luontainen hormonitasapainoni alkaa hiljalleen olla löytymässä, eivätkä olotilat sen takia vaihtele ihan niin voimakkaasti kuin viime vuonna. Tämän selityksen kyllä hyväksyisin iloisesti, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
  3. Minusta tuntuu, että olen vasta oppimassa tuntemaan, kenen kanssa oikeastaan olen tekemisissä. Tarkoitan siis itseäni. On oikeastaan aika uskomatonta - ja vähän surullistakin - tajuta, miten monta vuotta olen saanut kulumaan yrittämällä olla jotain erilaista kuin mitä oikeastaan olenkaan, tunkemalla väkisin itseäni johonkin ulkoapäin määriteltyyn muottiin. Samalla olen kuitenkin aina ihan vilpittömästi ajatellut, että se on se tavoite, jota kohti haluankin pyrkiä. Vasta nyt, kun olen jättänyt itseni rauhaan ja antanut olla, olen alkanut tunnistaa itseäni sellaisena, kuin ihan oikeasti taidan olla: millaisista asioista olen kiinnostunut, mistä innostun, mitä asioita arvostan, mitä haluaisin elämässäni tehdä, mistä piirteistä pidän itsessäni erityisesti. Myös ne piirteet, jotka toisessa ihmisessä tuntuvat tärkeiltä, ovat selkeytyneet. Johtopäätöksenä tästä kaikesta arvelisin, että taidan olla rakastumassa itseeni. Sen toteaminen tuntuu jotenkin suorastaan vastenmielisen kliseiseltä. Mutta kliseethän ovatkin kliseitä siksi, että ne pitävät paikkansa. Ehkä minä oikeasti olen tällainen? Olisihan se hauskaa.

Tietenkään tämä aurinkoinen olotilani ei ole päällä 24/7 vaan huonojakin hetkiä tulee välillä. Ero vaikkapa viime syksyyn on kuitenkin selvä: silloin kaksi viikkoa saattoi mennä hienosti, ja äkkiä olinkin seuraavat kaksi viikkoa kuin perseeseen ammuttu karhu (etenkin kotioloissa). Nyt pystyn kuittaamaan negatiivisemmat tunteet hyvinkin rauhallisesti, ilman että ne ehtivät myrkyttää päivääni. Tämä on ollut hirveän mukava huomata, sillä energiaa riittää sitten kaikkeen tekemiseen paljon paremmin, kun ei säilö sisällään mitään ikävää oloa.



Mutta kukapa nyt voisikaan olla huonolla tuulella oivallettuaan, että avaruus on vanukasta!

(Vanukkaan voimin houkuttelen ihan jokaista tutustumaan huikeaan pikku kirjaan nimeltä Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, jonka on kirjoittanut Carlo Rovelli. Tosin se ei ehkä kuitenkaan ole parasta iltalukemista, itse ainakin olen maannut valveilla nyt kolmena iltana luettuani yhden luennon ennen nukkumaanmenoa. Mutta lukekaa silti!)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Out with the old, in with the new

Uusi vuosi on aina ollut minulle syy ostaa/aloittaa uusi kalenteri. Viime kesänä kokeilin uudenlaista kalenterisysteemiä, Bullet Journalia. Innostuin hommasta hirveästi, vaikka loppuvuotta kohden kalenterin käyttö jäikin vähemmälle. Olin kuitenkin jo alkusyksystä hankkinut uuden Moleskine-muistikirjan seuraavaksi Bullet Journalikseni, ja sitä olin säästänyt koko syksyn aloittaakseni uuden vuoden uudella kalenterilla.


Tänään viimein sain itseni puoliväkisin kammettua sohvalta pöydän ääreen valmistelemaan turkoosin, pisteruudutetun Moleskineni Bullet Journal-käyttöön, ja jälleen kerran puuha vei mukanaan aloitusmotivaation hienoisesta puutteesta huolimatta. Jotenkin tuollainen pieni näpertely kaikessa rauhassa on todella rentouttavaa ja toi kyllä muutenkin tarpeellista vaihtelua joulunajan flunssaiseen sohvalla kärvistelyyn.


Tällä hetkellä tavoittelen varsin yksinkertaista tyyliä Bullet Journalissani. Symboliavainta en tällä kertaa tehnyt, koska se tuntui minulle tarpeettomalta, sen sijaan aloitin suoraan Index-sivulta/sisällysluettelosta. Koska kyseessä on iso Moleskine-muistikirja, mahtuu sisällysluettelon yhdelle sivulle mukavasti kaksi saraketta. Ainakin näin alustavasti tuo isompi koko tuntuu tosi hyvältä, mukavan väljältä.

Käytän sivun ulkoreunassa värikoodeja, jotka merkitsen myös sisällysluetteloon. Lähinnä sillä konstilla on tarkoitus selkeyttää eri kuukausien löytämistä pidemmässä juoksussa.

Sisällysluettelon jälkeen tein Future Log-sivut kolmelle aukeamalle, jokaiselle kuukaudelle on varattu sivunpuolikas. Tänne on tarkoitus laittaa ylös tulevia menoja ja tarvittaessa muistiinpanoja, joihin voi sitten palata kyseisen kuukauden Monthly-sivua tehdessä.

Tammikuun Monthly-sivuni ja Trackerini näyttävät tältä. (Jotenkin tykkään enemmän käyttää englanninkielisiä nimityksiä näissä yhteyksissä, en ole vielä oikein keksinyt minua miellyttäviä suomenkielisiä vastineita niille..) Heti alkuun muuttaisin tästä sen, että kuukauden numeroinnit ja viikonpäivät olisin tehnyt mieluummin ohuemmalla tussilla, ja tuon ylimääräisen, muistiinpanoille yms. varatun tilan rajaamisen olisin jättänyt pois tai tehnyt muulla tavoin. Muuten tämä tuntuu ihan toimivalta ratkaisulta. Rivien hahmottaminen helpottuu tässä pastellinvärisen korostustussin avulla tosi mukavasti. Väritys on syytä tehdä ennen mustalla tussilla kirjoittamista, sillä ainakin tuo minun Faber Castell -tussini suttaa korostustussin värin harmahtavaksi, jos käytän korostustussia sen päällä. Varmastikaan jollain toisella kynällä tuota ongelmaa ei olisi, mutta tämä homma toimi hienosti näinkin.

Vasemmanpuoleinen sivu on varattu tammikuussa muistettaville jutuille, joita voi sitten siirrellä päivittäislistoihin tilanteen mukaan, ja oikealta alkaakin jo päivittäinen kirjaus. Tällä systeemillä nyt ainakin alkuun, jos keksin uusia, mullistavia ideoita niin kerron niistä varmasti taas täällä.

Tehokasta uutta vuotta 2017 kaikille (ainakin itselleni toivon sellaista..)! :)

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Satumaailmaeskapismia



Jostain syystä olen onnistunut reilun parin kuukauden työssoloaikana stressaamaan itseni aika lähelle niitä fiiliksiä, joissa olin ennen Kesälahdelle muuttoa viime keväänä. Varsinaista syytä stressille ei edes ole ollut: työpaikka ja -kaverit ovat tuttuja ja mieluisia ja työnantajana oma äiti. Kuitenkin sain itseni uuvutettua etenkin elokuun aikana aika lahjakkaasti. Onneksi työt alkavat nyt olla ohi, ja ensi viikolla palaan taas hiljalleen kouluhommien pariin.



On useitakin juttuja, joiden olen huomannut auttavan stressaantuneeseen ja ahdistuneeseen oloon omalla kohdallani. Esimerkiksi meditointi Headspace -sovelluksen avulla on yksi tehokas keino, ja lisäksi - yllätys yllätys - ulkona liikkuminen pienissäkin määrin. Lisäksi Bullet Journalin käyttö tai vaikkapa lukeminen ovat minulle myös hyviä rentoutumiskeinoja. Monena päivänä olen kuitenkin ollut töiden jälkeen niin väsynyt, etten ole saanut itseäni kammettua ulos, Bullet Journal on jäänyt vähälle huomiolle ja meditointiinkaan en ole jaksanut keskittyä. Myös jooga on unohtunut, vaikka heinäkuiset, joka-aamuiset aurinkotervehdykset olivat tosi ihana rutiini! Kaikkiin näihin mainitsemiini rentoutumiskeinoihin haluan nyt syksyllä panostaa taas enemmän samalla, kun palaudun "kesäväsymyksestäni".



Yksi mukava tapa rentoutua ja saada ajatuksia toisaalle on mielestäni myös elokuvien katselu. Erityisesti erilaisiin satumaailmoihin sijoittuvat fantasiaelokuvat toimivat siinä tarkoituksessa omalla kohdallani loistavasti. Klassikoina voisi mainita vaikkapa Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter -elokuvat, mutta vähän valoisammat kukkia, perhosia ja puhuvia eläimiä sisältävät lastenelokuvat satukuvaukset ovat ehkä kuitenkin parhaita.



Perjantaina katselimme siskoni ja äitini kanssa (ja kyllä isäkin saunasta palattuaan liittyi yleisöön asiantuntevan Wikipedia-kommentaattorin roolissa) Netflixistä Disneyn Cinderella -elokuvan, jonka Tuhkimona loisti Downton Abbeystakin tuttu Lily James. En ole mikään elokuvafanaatikko, ja minuun uppoaa hyvin monenlainen ja -laatuinenkin tuotanto varsin ongelmitta hieman olotilasta riippuen, mutta tämänkaltainen romanttinen satufilmatisointi toimii kyllä takuuvarmasti aina.



Disneyn piirrosklassikot ovat elokuvia, joita voisin katsella kerta toisensa jälkeen vielä näin akuisiälläkin. Harmillista, että meillä ei niitä dvd-varastoista löydy, mutta toisaalta hyväkin, sillä muuten niiden parissa saattaisi viettää aikaa enemmänkin kuin olisi aiheellista, enkä kyllä tarvitse yhtään enempää tekosyitä lusmuilulle kuin mitä tällä hetkellä käytettävissäni on.



Jos voisin ihan itse päättää, millaisessa maailmassa eläisin, se voisi olla juurikin tuollainen Tuhkimossa kuvattu satumaailma. Olen pienestä asti viihtynyt erinomaisen hyvin mielikuvitusmaailmoissa leikkien, ja Disneyn prinsessapiirretyt ovat antaneet noihin maailmoihin mitä erinomaisimpia rakennuspalikoita. Muistan erityisesti Pocahontas-leffan ruokkineen mielikuvitustani suuresti, ja hetkittäin olin hyvinkin vakuuttunut salatusta intiaaniprinsessataustastani.



Toissailtainen Cinderella tyydytti mitä tehokkaimmin eskapisminkaipuuni. Leffan jälkimainingeissa on ollut hauska leijailla, ja sitä paitsi Mäntyniemen puitteet toimivat satumaailmaromantisointituokioissa aika mukavasti. Aiheeseen liittyvänä sivukommenttina mainittakoon, että myös muun muassa Jane Austenin ja L. M. Montgomeryn tarinat istuvat tähän ympäristöön - jos nyt eivät täydellisesti - niin "ihan kivasti" ainakin.



Tuhkimon tarinasta inspiroituneena olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että enkös vain ihan hyvin voisi järjestää täällä suuret tanssiaiset, joihin kutsuisin kaikki valtakunnan kolmenkympin tienoilla huitelevat nuoret miehet, joista yhden kanssa rakastuisimme ensi silmäyksellä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti!



Postauksen kuvat on lainattu Disneyn kuvagalleriasta.

torstai 1. syyskuuta 2016

Kirje!

Elokuussa olen muun muassa tehnyt aurinkotervehdyksiä Inkoon saaristossa kulahtaneissa fleece-kerrastohousuissa...

Viime viikolla sain kirjeen. Sellaista sattuu nykyään kaiken kaikkiaan kovin harvoin, sillä useimmat laskunikin saan sähköisessä muodossa. Tämä kirje ei kuitenkaan suinkaan ollut lasku tai muu sellainen harmillinen lähetys, vaan ihan oikea kirje, jonka osoiterivistöllä oli kaiken lisäksi maininta "Annan Aurinkokunta". Minun pieni blogini oli saanut postia! Melkoinen yllätys jo senkin tähden, että tänne on tullut kirjoiteltua vähemmän nyt kesällä, kun olen ollut töissä. Mutta erityisen ilahduttava yllätys joka tapauksessa!

...ihastellut kauniita perhosia...


Kirjeen kirjoittaja oli tunnistanut Mäntyniemen paikaksi, jossa oli ollut töissä ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 70-luvulla, ja hän oli valmistanut talonväelle ja työntekijöille ruokaa juurikin tässä samassa talossa, missä nyt itse asun. Tuntuu ihan hurjan kiehtovalta kuulla ihmisistä, jotka ovat nähneet Mäntyniemen isovanhempieni aikana, ja kuitenkin vähän eri näkökulmasta kuin äitini tai enoni.

...käynyt konsertissa Olavinlinnassa...


Isovanhempieni elämäntyö oli parisataapäinen lypsykarja navetassa, joka oli omana aikanaan hyvinkin moderni - käsittääkseni jopa edelläkävijä joillain alueilla. Lehmistä luovuttiin 80-luvun alkupuolella, joten itse en niitä koskaan nähnyt. Pihan "kirjastorakennuksesta" löytyneistä vanhoista navettakortistoista ja seurantavihkoista voi kuitenkin todeta navetan arjen olleen tapahtumia täynnä - syntymiä, siemennyksiä, ostoja, myyntejä... vasikoita näytti putkahdelleen ainakin 70-luvulla parin päivän välein. Hauskinta on, että eräskin yli 40 vuotta vanha kortistokansio tuoksuu edelleen navetalle!

...nauttinut hiljaa hiipivästä syksystä...

Takaisin saamaani kirjeeseen. En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin. Näinköhän sähköpostitse tapahtuvaa kuulumisten vaihtoa edes luetaan kirjeen kirjoittamiseksi, Whatsappista tai Facebookista puhumattakaan. Oli kuitenkin hauskaa etsiä äidin varastoista sopivaa paperia ja kirjekuori, kirjoittaa vastauskirje siistillä käsialalla ja taiteilla kuoreen vastaanottajan osoite. Kyse on suorastaan höpsön yksinkertaisesta jutusta, mutta minusta oli jotenkin ihanan rentouttavaa paneutua puuhaan, jota lapsuudessa tuli harrastettua harva se päivä. Onkin toisaalta hassua ajatella, että käsin kirjoitettu kirje on nykyään niin erikoinen juttu, että sitä voi ihmetellä kokonaisen blogipostauksen verran. Jos minulla joskus on omia lapsia, eivät he välttämättä koskaan lähetä itse käsin kirjoittamaansa kirjettä, mikä toisaalta tuntuu hieman haikealtakin ajatukselta.

...ja saanut blogipostia!


Haluan kuitenkin vielä kerran kiittää lukijaani kauniista kirjeestä, kiitos sinulle ja kaikille muillekin blogini lukemisesta! Toivottavasti viihdytte sen parissa jatkossakin. :)

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Vihdoinkin viileni!



Kävin äsken Onnin kanssa ulkona pukeutuneena siskoni talvitakkiin (ei siellä oikeasti ihan niin kylmä ole, reilu kymmenen astetta sentään vaikkakin viileällä tuulella höystettynä - satun vain olemaan kovin mukavuudenhaluinen). Kymmenen asteen äkillinen romahdus lämpötilassa sai epätoivon heräämään, sen verran ihanat helteet toukokuussa oli. Märehdittyäni hetken kymmenen vuorokauden sääennusteen ääressä päätin kuitenkin keskittyä mieluummin positiivisiin asioihin. Mieleeni tuli muun muassa seuraavanlaista:
Ensinnäkin on ihan typerää ylipäätään valittaa viileästä kesäsäästä, sillä sen ei luulisi tulevan yllätyksenä kenellekään suomalaiselle. Itse uskon tähän kesään mahtuvan vielä helteitäkin, ja sitten saa vaihteeksi valittaa siitä, kun ei hieltään jaksa taas mitään tehdä.
Meillä on täällä hirveästi sisähommia tehtävälistalla, kun käytännössä koko talon voisi (ja pitäisikin) järjestää ja siivota lattiasta kattoon. Äiti jo perjantaina ahkeroi koko päivän, ja itse olen luvannut alkajaisiksi perata keittiön kaappeja. Milloin olisikaan parempi aika siivota sisällä kuin sateisena ja harmaana kesäpäivänä!

Onnin kanssa aloitettiin tänään kesän agilitytreenit Kiteellä, ja olipa vain taas kerran ihan mielettömän hauskaa! Mahtava juttu, kun järjestyi tuohon Kiteen porukkaan pääsy, muuten olisivat treenit jääneet varmasti tauolle kesäksi. Ja Onni teki ihan hurjan hienosti, vaikka oli uusi paikka ja porukka, eikä aikaisemmin oltu treenattu ruohikkopohjalla. Ja mikä upeinta, Onni teki ensimmäistä kertaa ikinä kepit kokonaan ilman ohjureita! Ei ole treeni mennyt Joensuussa hukkaan! Ja sään puolesta on tosiaan parempi treenata, kun on vähän viileämpää. Kiteellä ei ole hallia, joten helteillä homma olisi paljon raskaampaa niin koiralle kuin ohjaajallekin.

Totesinpa taas tänään siellä treeneissä, että kovin alkaa emäntä puuskuttaa jo parin ratakierroksen jälkeen, vaikka Onni ei edes mikään vauhtitykki ole. Voisikin olla aika aloittaa taas lenkkeily, ja siihen puuhaan ainakin itse ryhdyn mieluummin juuri tällaisilla viileämmillä ilmoilla. Hyvin juoksu sujuu toki lämpimämmälläkin säällä, mutta ennemmin näin.






















Kylmä sadekeli ei haittaa saunomista!
Saan hyvillä mielin jatkaa villasukkakautta. Tämä on ihan yhdentekevä toteamus. Käytän villasukkia ympäri vuoden täysin säistä riippumatta.
Tämän viimeisen kohdan sisällytän listaani ihan vain siksi, että jos sen täällä nyt julkisesti esitän, niin ehkä se myös todennäköisemmin toteutuukin. Nimittäin jos vaikka saisi vähän jotain opiskeluhommia aikaiseksi nyt, kun ulos ei ole niin kova into lähteä. Sellaista. Katsotaan nyt.























Kuvat tässä postauksessa on otettu torstaina, silloin oli lämmintä ja sai olla shortseissa iltaan asti.