Onnellisuudesta

Se, että tämän alkuvuoden olen tuntenut itseni onnellisemmaksi kuin koskaan, on tuntunut paitsi ihmeellisen upealta, myös hämmentävältä ja hieman huolestuttavaltakin. Jotenkin on ihan luonnotonta, että niin pitkän jakson on yhtä soittoa tuntenut itsensä pääasiassa hyväntuuliseksi ja iloiseksi - onnelliseksi. Melkein kuin olisi rakastunut, siltä se tuntuu.

Väkisinkin tulee mieleen, että kohta sitä kuitenkin vedetään matto alta ja tapahtuu jotain sellaista, mikä palauttaa olotilan "tavallisiin" uomiinsa. Voihan se tosiaan niin ollakin, mutta ei kai sellaista tarvitse silti odottaa sydän syrjällään. Itse en ainakaan ajatellut tehdä niin.

Olen myös keksinyt ihan järkevältä kuulostavia (ainakin omasta mielestäni) selityksiä tälle onnelliselle ololle:

1. Välillä nyt vain menee paremmin, välillä huonommin. Juuri nyt minulla on menossa tuollainen parempi vaihe. Se on hienoa, ja siitä kannattaa ottaa kaikki hehku(tus) irti.
2. Lopetin hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden käytön melko tarkalleen vuosi sitten. Ehkä luontainen hormonitasapainoni alkaa hiljalleen olla löytymässä, eivätkä olotilat sen takia vaihtele ihan niin voimakkaasti kuin viime vuonna. Tämän selityksen kyllä hyväksyisin iloisesti, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
3. Minusta tuntuu, että olen vasta oppimassa tuntemaan, kenen kanssa oikeastaan olen tekemisissä. Tarkoitan siis itseäni. On oikeastaan aika uskomatonta - ja vähän surullistakin - tajuta, miten monta vuotta olen saanut kulumaan yrittämällä olla jotain erilaista kuin mitä oikeastaan olenkaan, tunkemalla väkisin itseäni johonkin ulkoapäin määriteltyyn muottiin. Samalla olen kuitenkin aina ihan vilpittömästi ajatellut, että se on se tavoite, jota kohti haluankin pyrkiä. Vasta nyt, kun olen jättänyt itseni rauhaan ja antanut olla, olen alkanut tunnistaa itseäni sellaisena, kuin ihan oikeasti taidan olla: millaisista asioista olen kiinnostunut, mistä innostun, mitä asioita arvostan, mitä haluaisin elämässäni tehdä, mistä piirteistä pidän itsessäni erityisesti. Myös ne piirteet, jotka toisessa ihmisessä tuntuvat tärkeiltä, ovat selkeytyneet. Johtopäätöksenä tästä kaikesta arvelisin, että taidan olla rakastumassa itseeni. Sen toteaminen tuntuu jotenkin suorastaan vastenmielisen kliseiseltä. Mutta kliseethän ovatkin kliseitä siksi, että ne pitävät paikkansa. Ehkä minä oikeasti olen tällainen? Olisihan se hauskaa.

Tietenkään tämä aurinkoinen olotilani ei ole päällä 24/7 vaan huonojakin hetkiä tulee välillä. Ero vaikkapa viime syksyyn on kuitenkin selvä: silloin kaksi viikkoa saattoi mennä hienosti, ja äkkiä olinkin seuraavat kaksi viikkoa kuin perseeseen ammuttu karhu (etenkin kotioloissa). Nyt pystyn kuittaamaan negatiivisemmat tunteet hyvinkin rauhallisesti, ilman että ne ehtivät myrkyttää päivääni. Tämä on ollut hirveän mukava huomata, sillä energiaa riittää sitten kaikkeen tekemiseen paljon paremmin, kun ei säilö sisällään mitään ikävää oloa.

Mutta kukapa nyt voisikaan olla huonolla tuulella oivallettuaan, että avaruus on vanukasta!

(Vanukkaan voimin houkuttelen ihan jokaista tutustumaan huikeaan pikku kirjaan nimeltä Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, jonka on kirjoittanut Carlo Rovelli. Tosin se ei ehkä kuitenkaan ole parasta iltalukemista, itse ainakin olen maannut valveilla nyt kolmena iltana luettuani yhden luennon ennen nukkumaanmenoa. Mutta lukekaa silti!)

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

It's not you, it's me.

Kävin maanantaina yksityisen lääkäriaseman ihotautilääkärillä esittelemässä aknen koristelemaa naamaani. En odottanut suuria, mutta halusin kuitenkin saada lääketieteellisen näkemyksen vaivani hoidosta.

Akne on viehättänyt läsnäolollaan omalla kohdallani murrosiästä asti. Se ilmestyi yläasteella ja lukiossa se viihtyi seurassani aina vain paremmin. Kävin ihotautilääkärillä ja söin pari antibioottikuuria saamatta niille minkäänlaista vastetta. Isotretinoiini-kuuri (esim. Roaccutan) oli harkinnassa, mutta ensin päätettiin kokeilla yhdistelmäehkäisypillereitä, mikä tietysti muutenkin olisi edellytys isotretinoiinin käytölle. Muistan, miten tyytyväinen olin aknen hoitoon kirjoitettuun pillerireseptiin, sillä kela-korvauksen myötä valmisteen hinta oli vain joitakin euroja. Hitto, miten kätevää! Pillerit eivät aiheuttaneet minulle pientä pöhötystä kummempaa sivuhaittaa. Päinvastoin hyödyt olivat selvät: säännöllinen ja "omassa hallinnassani oleva" kuukautiskierto sekä selvästi parempi iho. Vannoin pillereiden nimeen enkä uskonut luopuvani niistä ennen suunnitelmia perheen perustamisesta.

Jatkoin yhdistelmäehkäisyvalmisteiden käyttöä syksyyn 2014 eli noin 7-8 vuotta. Sitten neuvolalääkäri oli reseptin uusimisen yhteydessä pistänyt merkille, että silmänpohjakuvissani oli näkynyt muutoksia, minkä johdosta hän ei enää voinut suositella yhdistelmävalmisteiden käyttöä (diabeetikoiden silmänpohjamuutoksia seurataan säännöllisesti, sillä niiden ilmeneminen liittyy diabeteksen lisäsairauksiin). Siirryin käyttämään minipillereitä, ja kas kummaa, akne alkoi jälleen herätä horroksestaan ja hiljalleen satunnaiset vierailut leukapielissä muuttuivat vakituiseksi asutukseksi poskilla, yläselässä, leuassa ja leukalinjassa. Isoja, hyvinkin kipeitä ja kaiken kaikkiaan kerrassaan komeita paukamia!

Ensin ajattelin, että ok, menee varmaan oma aikansa ennen kuin kroppa tottuu uuteen valmisteeseen. Minipillerit eivät kuitenkaan tuntuneet lopulta hyvältä vaihtoehdolta. Ehkäisykeinona ne kyllä ajoivat asiansa, mutta kuukautiskiertoni oli täysin arvaamaton ja naamani puolesta olisin varmaan mennyt 15-vuotiaasta. Lisäksi minusta alkoi tuntua, että vaikka voisinkin siirtyä takaisin yhdistelmäehkäisyyn (kun kysyin asiasta diabeteslääkäriltäni, hän totesi, ettei silmänpohjissani ollut muutoksia vaan kuvissa näkyi jokin harmiton rakennemuutos tms. eikä hän sen puolesta nähnyt ongelmana jatkaa yhdistelmäehkäisyn käyttöä vielä muutamaa vuotta) ja todennäköisesti se hoitaisi tilanteen päällisin puolin, en kuitenkaan voisi syödä pillereitä lopun ikääni. Ja kun niistä taas joskus luopuisin, olisi tilanne jälleen sama, ja joutuisin joka tapauksessa etsimään ongelmaan ratkaisua muualta. Miksen siis ryhtyisi töihin nyt saman tien.

Tämän vuoden helmikuussa jätin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan. Sen jälkeen kiertoni on hieman tasaantunut, mutta tuntuu edelleen hakevan normaalia rytmiään. Ihoni on mennyt huonompaan kuntoon, mutta en pidä sitä kokonaan pillereiden lopettamisen seurauksena, sillä akne oli kyllä aktiivinen jo minipillereitä syödessänikin.

Minua on alkanut kiinnostaa hyvinvointi kokonaisuutena. En enää niinkään lähesty akneani oireiden hoidon kautta, vaan minua kiinnostavat syyt oireiden taustalla, sillä siihen vaikuttamalla uskon olevan mahdollista saavuttaa parhaat tulokset. Oikeastaan olen jo jonkin aikaa ollut varma, että ruokavalion kautta pystyn eniten vaikuttamaan ihoni kuntoon. Tietysti on tärkeää hoitaa ihoa myös ulkoisesti käyttäen laadukkaita ja omalle iholle sopivia tuotteita, mutta uskon aknen olevan oire jostain muusta. Omalla kohdallani heittelehtivä verensokeritasapaino varmasti on yksi aknea innoittava tekijä, ovathan korkeat verensokeriarvot omiaan ruokkimaan kaikenlaisia tulehdustiloja.

Kesällä luin Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino -kirjan, joka tarjosi oivalluksia ja herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olin jo aikaisemmin tullut siihen tulokseen, että aknea en enää halua hoitaa antibiooteilla tai ehkäisypillereillä isotretinoiinista puhumattakaan, ja kirjan luettuani olin entistä enemmän sitä mieltä. Ihotautilääkärille en lähtenyt ennen kuin nyt, sillä olin varsin varma, ettei minulle tarjottaisi muita hoitovaihtoehtoja kuin noita, joista en kuitenkaan olisi kiinnostunut.

No, ruokavalioremontit ja muut hienot aikomukset ovat jo monen kuukauden ajan jääneet lähinnä aikomuksiksi, ja akne on alkanut vaivata mieltäni yhä enemmän. Lopulta päätin kuitenkin varata ajan lääkärille elätellen pienen pientä toivoa siitä, että hän sattuisi olemaan sellainen tapaus, joka ehkä osaisi tarkastella tilannettani kokonaisuutena eikä keskittyisi pelkkien oireiden hoitoon. Myönnän kyllä olevani perusluonteeltani melko hyväuskoinen optimisti.

Lääkäri selvitti hoitohistoriani ja sairaustaustani. Hormonaalista ehkäisyä en halunnut, ja samalla se valinta sulki pois isotretinoiini-kuurin (isotretinoiini on niin haitallista sikiölle, että sen käyttö edellyttää jo lainkin voimin riittävää ehkäisyä (mieluiten pillerit tms. + kondomi) ja lisäksi naisen on käytävä joka kuukausi raskaustestissä). Antibioottien uudelleenkokeilua lääkäri olisi mieluiten suositellut, mutta koska minulla on Crohnin tauti, olisi elimistön härnääminen antibiooteilla turhan suuri riski. Otin esille epäilykseni siitä, että hormonitoimintani on vinksallaan ja mietin, olisiko sitä aiheellista testata. Lääkäri antoi yllättävän vastauksen: "Me kaikki käymme läpi samat hormonaaliset muutokset murrosiässä. Toisille tulee akne, toisille ei. Hormonien osuutta akneen on vaikea osoittaa." Suurin piirtein näin. Okei, mutta kun mielestäni olen jo hyvän aikaa sitten ohittanut murrosiän (29v hello!), niin päteekö tuo selitys minun tapauksessani? Tiedustelin myös lääkärin näkemystä ruokavalion merkityksestä. Hän totesi, että aihetta on tutkittu kovin vähän, ja saadut tulokset ovat hieman ristiriitaisia. Kuulemma jotkin tutkimukset esittävät maitotuotteiden käytön edistävän aknea, mutta hän ei koe voivansa suositella nuorille maitotuotteista luopumista aknen hillitsemiseksi. Kannattaa kuitenkin välttää rasvaisia ruokia ja juustoja. Selvä.

Sain pari reseptiä antibioottivoiteisiin, joita käyttäisin vuorotellen, koska kumpaakaan ei saanut käyttää kovin pitkiä jaksoja putkeen. Toisen sisältämä valkaisuaine voi kuulemma värjätä tyynyliinaa tai pyyhettä, sitä kannattaa varoa. Näiden voiteiden käyttö oli ainoa keino, mitä hän osasi suositella akneni hoitoon. Ja jos voiteet kovin kuivattavat ihoa, löytyy apteekista akneiholle sopivaa perusvoidetta.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta hakea noita voiteita apteekista.

Lääkärikäynti todisti minulle, että on todellakin aika kääriä hihat ja ryhtyä toimeen, sillä olen kuitenkin oman itseni paras asiantuntija. Luvassa on ruokavalion siivouskokeilua ja minulle sopivien ihonhoitotuotteiden etsintää, joihin keskityn erillisissä postauksissa myöhemmin. Jospa täällä blogissa aiheesta kirjoittamalla saisin itseni sitoutettua tosissaan itsestäni huolehtimiseen! En odota näkeväni pikaisia tuloksia enkä usko, että välttämättä edes pääsisin kokonaan aknesta eroon. Olisin kuitenkin iloinen, jos saisin edes jotain aikaiseksi, pienikin askel parempaan suuntaan ilahduttaisi suunnattomasti.

Hei akne, oon miettiny mun tulevaisuutta, enkä nää meitä siellä yhdessä. Oot opettanu mulle paljon, kiitos siitä, mut nyt on aika lähteä eri teille. Ja tuli ihan hei ideana vaan mieleen, että sä varmaan sopisit täydellisesti tohon Exiä rannalla -konseptiin! Mut anyway, tää oli nyt tässä.

Minä olen kaunis.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen voi oppia ja kehittää itseään läpi koko elämänsä, itseasiassa pidän sitä äärimmäisen tärkeänä. Oppimiaan asioita ei välttämättä tiedosta jatkuvasti, mutta aina välillä elämässä tulee eteen vaiheita, jolloin reflektoi omaa tilannettaan ja kehitystään ja tekee havaintoja muutoksista, joita ajan kuluessa on tapahtunut omissa ajattelutavoissa sekä itsessä kokonaisuutena.

Minulle koko tämä vuosi on ollut täynnä jatkuvaa pohdiskelua siitä, kuka oikeastaan olen, miten olen päätynyt tähän hetkeen ja miten haluan elämäni jatkuvan tästä eteenpäin. Olen oppinut itsestäni paljon, mutta samalla olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon opittavaa on vielä edessä.

Tänään harjasin aamulla hiuksiani ja äiti totesi hymyillen, kuinka kaunis olen. Välitön ajatukseni oli, ettei se pidä paikkaansa, ja että äidin sanomana kommentti on muutenkin puolueellinen. Heti perään huomasin hämmentyväni omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä ajattelen noin? Tai paremminkin, miksi tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan kohteliaisuutta, joka varmasti on lausuttu vilpittömästi ja rakkaudella?

Kohta tämän tilanteen jälkeen istuin olohuoneessa ja valitsin Netflixistä katsottavakseni dokumentin Miss Representation. En tiedä, mitkä alitajuiset tekijät valintaani vaikuttivat, mutta dokumentti herätti paljon ajatuksia.

Olen enimmäkseen pitänyt itseäni varsin hyvällä itsetunnolla varustettuna ihmisenä, joka ei välitä median levittämästä naisihanteesta, ja jos joskus yrittäisi siihen suuntaan itseään muokatakin, sen tekisi puhtaasti itseään varten ja omista lähtökohdistaan.

En ole ymmärtänyt/huomannut/halunnut tunnustaa itselleni, kuinka vahvasti median eri kanavien markkinoima kuva siitä, miltä naisen pitäisi näyttää tai kuinka tulisi käyttäytyä, on todellisuudessa vaikuttanut minuun elämäni eri vaiheissa. Toisinaan olen himoinnut tuotteita, jotka tekisivät minusta taas vähän paremman version jostain, mitä täytyy tavoitella. Olen ihaillut muodikasta elämäntapaa, jota monet bloggaajat ja Youtube-tähdet ainakin ulkoisesti edustavat. Olen halunnut kelvata miehille, joiden naisihanne perustuu markkinamaailman luomaan keinotekoiseen illuusioon.

Tarkoitukseni ei ole hämmästellä sitä, kuinka päälaellaan maailmamme on tai kuinka media on kaiken pahan alku ja juuri. Median kautta välittyy tietenkin myös paljon tärkeää ja hyvää informaatiota. Ylipäätään medialukutaidosta ja sen tärkeydestä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta tässä pohdin ihan vain omaa kokemustani ja viime aikojen oivalluksiani omaan itseeni liittyen.

On ollut mielenkiintoista ja toisaalta kyllä huolestuttavaakin huomata, kuinka paljon ulkopuoliset tahot - media, mainonta, muut ihmiset - ovat hyvinkin huomaamattomasti, joskus epäilemättä myös tahattomasti, vaikuttaneet käsitykseeni siitä, millainen minun pitäisi olla. Nuo ajatukset ovat tehokkaasti vaimentaneet ja jopa syrjäyttäneet ne, joihin olisi monesti ollut paljon tärkeämpää keskittyä: Kuka olen? Kuka haluan olla? Mitä minä haluan? Minua kuitenkin ilahduttaa se, että olen viimein alkanut ymmärtää eron näiden eri ajattelutapojen välillä.

Itsensä kehittäminen ja elinikäinen oppiminen eivät ole millään tavoin originelleja ajatuksia, ennemminkin voisi puhua suorastaan kliseistä. Kliseet eivät kuitenkaan ole ansainneet statustaan täysin perättömin ansioin, ja itse kyllä hyvillä mielin kirjoittaisin Tinder-kuvaukseeni (ei huolta, Tinderiä en oikeasti edes harkitse): "Opiskelija, pääaineena Minä itse." (#elämänkoulun ehkä jättäisin kuitenkin mainitsematta.)

P.S. Minä olen kaunis.

Satumaailmaeskapismia

Jostain syystä olen onnistunut reilun parin kuukauden työssoloaikana stressaamaan itseni aika lähelle niitä fiiliksiä, joissa olin ennen Kesälahdelle muuttoa viime keväänä. Varsinaista syytä stressille ei edes ole ollut: työpaikka ja -kaverit ovat tuttuja ja mieluisia ja työnantajana oma äiti. Kuitenkin sain itseni uuvutettua etenkin elokuun aikana aika lahjakkaasti. Onneksi työt alkavat nyt olla ohi, ja ensi viikolla palaan taas hiljalleen kouluhommien pariin.

On useitakin juttuja, joiden olen huomannut auttavan stressaantuneeseen ja ahdistuneeseen oloon omalla kohdallani. Esimerkiksi meditointi Headspace -sovelluksen avulla on yksi tehokas keino, ja lisäksi - yllätys yllätys - ulkona liikkuminen pienissäkin määrin. Lisäksi Bullet Journalin käyttö tai vaikkapa lukeminen ovat minulle myös hyviä rentoutumiskeinoja. Monena päivänä olen kuitenkin ollut töiden jälkeen niin väsynyt, etten ole saanut itseäni kammettua ulos, Bullet Journal on jäänyt vähälle huomiolle ja meditointiinkaan en ole jaksanut keskittyä. Myös jooga on unohtunut, vaikka heinäkuiset, joka-aamuiset aurinkotervehdykset olivat tosi ihana rutiini! Kaikkiin näihin mainitsemiini rentoutumiskeinoihin haluan nyt syksyllä panostaa taas enemmän samalla, kun palaudun "kesäväsymyksestäni".

Yksi mukava tapa rentoutua ja saada ajatuksia toisaalle on mielestäni myös elokuvien katselu. Erityisesti erilaisiin satumaailmoihin sijoittuvat fantasiaelokuvat toimivat siinä tarkoituksessa omalla kohdallani loistavasti. Klassikoina voisi mainita vaikkapa Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter -elokuvat, mutta vähän valoisammat kukkia, perhosia ja puhuvia eläimiä sisältävät lastenelokuvat satukuvaukset ovat ehkä kuitenkin parhaita.

Perjantaina katselimme siskoni ja äitini kanssa (ja kyllä isäkin saunasta palattuaan liittyi yleisöön asiantuntevan Wikipedia-kommentaattorin roolissa) Netflixistä Disneyn Cinderella -elokuvan, jonka Tuhkimona loisti Downton Abbeystakin tuttu Lily James. En ole mikään elokuvafanaatikko, ja minuun uppoaa hyvin monenlainen ja -laatuinenkin tuotanto varsin ongelmitta hieman olotilasta riippuen, mutta tämänkaltainen romanttinen satufilmatisointi toimii kyllä takuuvarmasti aina.

Disneyn piirrosklassikot ovat elokuvia, joita voisin katsella kerta toisensa jälkeen vielä näin akuisiälläkin. Harmillista, että meillä ei niitä dvd-varastoista löydy, mutta toisaalta hyväkin, sillä muuten niiden parissa saattaisi viettää aikaa enemmänkin kuin olisi aiheellista, enkä kyllä tarvitse yhtään enempää tekosyitä lusmuilulle kuin mitä tällä hetkellä käytettävissäni on.

Jos voisin ihan itse päättää, millaisessa maailmassa eläisin, se voisi olla juurikin tuollainen Tuhkimossa kuvattu satumaailma. Olen pienestä asti viihtynyt erinomaisen hyvin mielikuvitusmaailmoissa leikkien, ja Disneyn prinsessapiirretyt ovat antaneet noihin maailmoihin mitä erinomaisimpia rakennuspalikoita. Muistan erityisesti Pocahontas-leffan ruokkineen mielikuvitustani suuresti, ja hetkittäin olin hyvinkin vakuuttunut salatusta intiaaniprinsessataustastani.

Toissailtainen Cinderella tyydytti mitä tehokkaimmin eskapisminkaipuuni. Leffan jälkimainingeissa on ollut hauska leijailla, ja sitä paitsi Mäntyniemen puitteet toimivat satumaailmaromantisointituokioissa aika mukavasti. Aiheeseen liittyvänä sivukommenttina mainittakoon, että myös muun muassa Jane Austenin ja L. M. Montgomeryn tarinat istuvat tähän ympäristöön - jos nyt eivät täydellisesti - niin "ihan kivasti" ainakin.

Tuhkimon tarinasta inspiroituneena olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että enkös vain ihan hyvin voisi järjestää täällä suuret tanssiaiset, joihin kutsuisin kaikki valtakunnan kolmenkympin tienoilla huitelevat nuoret miehet, joista yhden kanssa rakastuisimme ensi silmäyksellä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti!

Postauksen kuvat on lainattu Disneyn kuvagalleriasta.

Heinäkuinen hetki

Viime lauantai-iltana teimme pienen iltakävelyn Onnin kanssa. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista, sillä jokaisen koiranomistajan elämään melko rutiiniomaisesti kuuluvat tuollaiset pienet iltakävelyt, joiden pääasiallisena funktiona ei välttämättä useinkaan ole ympäröivän luonnon ihaileminen tai muu runollinen oheistoiminta  - pikemminkin päinvastoin.

Tuo lauantaipäivä oli ollut enimmäkseen harmaa ja sateinen, joten illalla kirkastunut taivas ja auringonlasku tekivät tuollaisesta rutiiniulkoilusta hyvinkin houkuttelevaa. Kyse ei ollut mistään pitkästä lenkistä, kunhan kaikessa rauhassa kävelimme peltojen välistä tietä pitkin hevoslaitumen ohi mansikkapellon nurkalle saakka.

Ilta-aurinko sateisen päivän jälkeen oli jotenkin ihan erityisen kaunis, kun se ruusukullan värisellä valollaan kutitteli tanssivia hyönteisiä ja tienpientareen heinikoita.

Ensin mietin, että jos oikein nopeasti kipaisen kotiin, ehdin vielä tulla kameran kanssa kuvaamaan tuota hienoa kesäillan valoa, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin: jospa tällä kertaa vain nauttisin siitä pienestä hetkestä, jonka auringonlaskun valo tarjoaa heinäkuun iltana. Painaisin näyn mieleeni ja antautuisin osaksi sitä. Niin myös tein, ja olen siitä iloinen. Todennäköisesti ehdin toisen kerran ihan ýhtä lailla harjoitella auringonlaskun valon kuvaamista, ja blogiinkin kyllä riittää kuvamateriaalia.

Vaikka lukeudunkin niihin, jotka helposti kaivavat kiireellä kännykän esille ikuistamaan kaikki ikuistamisen arvoiset (enemmän ja vähemmän..) hetket ja juoksentelen sateessa kamera paidan alla jahtaamassa sateenkaaria, olen viime aikoina vähän useammin havahtunut siihen, että kännykkää ei tarvitse kantaa jatkuvasti mukana, kamerasta puhumattakaan. Kameran linssin läpi tihrustaessa kauniit asiat aina vähän "laimenevat", eivätkä ainakaan minun taidoillani välity valokuvasta lainkaan yhtä hyvin kuin todellisuudessa. Siksi tuntuu hyvältä ja myös tärkeältä välillä pysähtyä ihailemaan ympärillään olevaa kauneutta ja hymyillä kaikessa rauhassa sille ajatukselle, että kaiken maailman kuvausvälineet eivät sillä hetkellä ole lähimaillakaan. Silloin voi itse olla osa tuota tilannetta ja hetkeä ja koko ympäröivää maailmaa aika ainutlaatuisella tavalla. Ihana oivallus.

Viime lauantai sattui olemaan myös syntymäpäiväni, ja sain äidiltä lahjaksi hänen kaksi vuotta sitten kirjoittamansa runon, joka sopii siihen iltaan melkein täydellisesti:

Varjoisasta tuuheasta lehdosta

aukeaa polunmutka

niityn laitaan,

niitylle

joka kultaisessa auringossa nauraa

häikäisevää vihreää naurua

     kultaista naurua

heilimöivä heinikko hymyilee tuulessa,

voikukanhöytyvät kieppuvat hetkisen riemuissaan

     kunnes häviävät näkymättömyyksiin,

ja jos oikein tarkkaan kuuntelet,

harakankellojen vieno kilkatus ja päivänkakkaroitten kuoro

soi tuulen suhinassa

     metsäkirvisen ja peipon soolojen taustalla.

Hyss... Pysähdy tähän...

Nuuhkaise...

Entä tuoksujen sinfonia, heinien kukkien puiden tuhannet sävyt!

     Suloiset, hennot, voimakkaat, kirpeät... huumaavat!

(Siitä saat keksiä oman sävellyksen.)

Sinne niitylle siis vaella,

sinne kulje ajatusten teitä,

lehtien havina korvissasi,

     ja vanhat viisaat kuuset pylväikkönä niityn laidassa

nyökyttävät, ojentavat sinulle

ystävälliset pitkäsormiset kätensä, joita vaaleanvihreät

     sormenpäät koristavat

kuin juuri maalatut juhlakynnet.

Kesä rupattelee kaikkialla ympärilläsi,

vilistää hyppii pyrähtelee,

lehahtaa parveilee ja 

     surina pörinä lähestyy kaikkoaa,

mutta varo askeleitasi

sillä poimulehden kastepisarasta peilautuu koko maailma

     kun vain maltat kumartua ja kuiskata sille:

- Saisinko katsoa?

Muistojeni kuvakirjaan

talletan tämän kaiken

kesän ihanuuden,

niin että talven tuiskutessa ikkunan takana

voin rauhassa käpertyä nojatuoliini takkatulen loisteeseen

ja lehteillä tarkkaan

jokaisen sivun.

A. L.-P. (2014)

Hitaammin

Olen tehnyt joitakin ihania oivalluksia kesäkuun aikana. Mikään niistä ei ole tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan olemassaolleet ajatukset ovat kirkastuneet ja alkaneet saavuttaa käsiteltävissä olevaa muotoa. Tärkein oivallukseni on, että olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt, juuri tässä ja juuri täällä. Minulla ei ole välitöntä tarvetta muuttaa yhtään mitään.

Minulle on aivan ok, että täytän ensi kuussa 29 vuotta, en ole vielä(kään) valmistunut yliopistosta, minulla ei ole poikaystävää ja asun vanhempieni luona. On ollut hetkiä, kun olen ahdistuneena seurannut Facebook-kavereideni päivityksiä valmistumisista, kihlautumisista, naimisiinmenoista, omistusasunnoista ja perheenlisäyksistä, sillä olen kokenut jääväni koko ajan auttamattomasti enemmän ja enemmän "jälkeen" noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta eihän se niin ole. Minun elämäni on tässä ja nyt, tällaisena, ja vatsanpohjassa on suloinen tunne siitä, että kaikki on vielä edessäpäin.

Olen kaiken kaikkiaan aika hidas ihminen. Syön hitaasti, lämpenen (hyvin) hitaasti uusissa tilanteissa, tutustun ihmisiin hitaasti (ja valikoivasti..), ajattelen hitaasti, toisinaan oivallan asioita hitaasti. Nautin rauhallisesta temposta, siitä, että saan tehdä asiat omassa tahdissani ja huolella. Pystyn kyllä sopeutumaan myös hektisempään elämään, mutta ahdistun siitä helposti ja kadotan kontrollin. Olen alkanut vasta hiljalleen oppia arvostamaan ja ymmärtämään tätä rauhallisuuden piirrettä itsessäni, antamaan itselleni aikaa. Sitä on ollut helpompi opetella nyt kesäkuussa, kun olen käytännössä katsoen "lomaillut" ja saanut toimia omassa tahdissani.

Erityisesti pysähdyin miettimään omaa rauhallisuuden tarvettani sekä yleisemmin hitaamman elämän monia etuja luettuani erään kirjoituksen Zen Habits -blogista (tämä kirjoitukseni ei toki ihan suoraan liity hitaaseen elämään ajattelutapana, mutta tuo sitä aihetta käsittelevä, linkkaamani blogipostaus herätti tosiaan ajatuksia). Totesin, että minä saan ihan rauhassa olla juuri niin hidas kuin haluan, voin elää elämääni juuri niin kuin se minusta tuntuu hyvältä. Olen hyvin monella tavalla elämäni aikana pyrkinyt noudattamaan muiden toiveita ja sopeutumaan ympäristöni odotuksiin - harrastuksissa, ihmissuhteissa (erityisesti parisuhteissa), opiskelussa... Se ei ole tuntunut väärältä, muttei toisaalta ihan oikealtakaan. Minulta näköjään meni lähemmäs kolme vuosikymmentä sen oivaltamiseen, että voin toimia myös toisella tavalla, omalla tavallani (hyvä on, en ehkä lapsesta asti ole tätä sentään pohdiskellut, mutta olkoon). Oivallus on sen verran tuore, ettei minulla ole sanottavammin kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, mutta hykerryttävän vahva tunne oikeilla jäljillä olemisesta tuntuu upealta.

Miten eri tavalla opintoni olisivatkaan kenties edistyneet, jos olisin osannut kuunnella itseäni paremmin vuosia sitten? Ehkä olisin välttänyt turhat ihmissuhdesotkut? Tosin eihän mikään ole ollut turhaa, jos nyt alan oppia tuntemaan itseni paremmin ja löytämään minulle sopivat tavat toimia. Tätä päivää vartenhan minä elän, en eilistä enkä huomista. Ja etenen juuri niin hitaasti kuin minusta tuntuu hyvältä.

Näpertelyterapiaa

Minä rakastan muistikirjoja. Niitä ja vihkoja, kyniä, kumeja, tusseja, kartonkia, kalentereita, post-it -lappuja... Oikeastaan lähes kaikkea, mitä kirjakaupan paperiosastolta löytyy (kirjoja rakastan myös, mutta ne kuitenkin kuuluvat eri kategoriaan). Pelkkä noiden tavaroiden hypistely kirjakaupassa saa hymyilemään, ja useimmiten jotain tarttuu mukaankin. Viime aikoina olen tosin malttanut aika hyvin hillitä itseni ja jättää muistikirjat kauppaan, sillä niitä on kertynyt jo ihan kiitettävästi siitäkin huolimatta, että keväällä hankkiuduin surutta eroon joistakin, jotka keräsivät pölyä varastoissani.

Päällimmäisenä Moleskine-kalenterini, kirjavakantiseen muistikirjaan teen nopeat muistiinpanot ja kuljetan sitä kalenterin kanssa mukanani. Alimmaisena Bullet Journal, joka toimii minulla eräänlaisena päiväkirjana.

Lapsena keräilin pyyhekumeja, ja muistelen niitä olleen joskus kenties kolmannella luokalla ainakin kaksi täyttä penaalia. Useimmat jäivät kokonaan käyttämättä (ja olivat muutenkin lähestulkoon käyttökelvottomia pyyhkimisominaisuuksiltaan), mutta niitä oli ihana hypistellä ja vaihdella kavereiden kanssa. Muistan, miten tyydyttävää oli kouluvuoden alussa saada uudet vihkot, kynät ja kumit, joita järjestelin tyytyväisenä pulpettiini ja yritin täyttää kauniilla käsialalla alusta loppuun. Myönnän myös käyneeni vihkokaapilla aina silloin tällöin hakemassa ihanan, uuden vihkon ihan omaan käyttööni, milloin mihinkin. Olen siis ollut auttamaton "stationery-addikti" jo ihan lapsesta saakka (harmillista muuten, ettei suomen kielessä ole vastaavaa sanaa kuvaamaan kaikkea tämän addiktion piiriin kuuluvaa!).

Bullet Journal -muistikirjani ja kynät, joita enimmäkseen käytän sen täyttämiseen (Staedtler Fineliner -värikynät ja Sista-Vip Calligraphy 2.0)

Koristelen Bullet Journaliani scrapbook-papereilla ja erilaisilla mietelauseilla sekä lainauksilla.

Mitä minä sitten kaikilla muistikirjoilla ja vihkoillani teen? En oikeastaan paljon mitään. Monesti aloitan päiväkirjan pitämisen tai jonkin muun vastaavan käytön, mutta yleensä sitä ei jatku mainittavan pitkään. Täytyy kuitenkin todeta, etten usko olevani ainoa ihminen, jolta löytyy pino alkupäästä täytettyjä ja sittemmin unohtuneita muistikirjoja! Omalla kohdallani samankaltainen aloitusinto-ilmiö kattaa myös kalenterit. Yleensä aina jonkinlaisen uuden elämänvaiheen alussa minulle iskee pakonomainen tarve ostaa uusi kalenteri, ihan riippumatta siitä, onko edellinen lähestymässä takakanttaan vai ei. Tätä onneksi tapahtuu sentään vähän harvemmin, aika usein käytän yhden kalenterin loppuun ennen uuden aloittamista. Joku järki näissäkin puuhissa on yritettävä pitää. Huom! Yritettävä...

Omat avainsymbolini. Näiden toimivuus selviää varmasti käytön kautta, muutoksia teen tarvittaessa.

Neljä päivää yhdellä aukeamalla tuntuu toimivan ihan hyvin ainakin toistaiseksi. Myöhemmin innostuin koristelemaan aukeaman kukilla jokaiselta reunaltaan, mutta siitä juuri pidänkin tässä puuhassa. Piirtely ja näpertely rentouttaa ihmeellisesti!

 Intohimoinen kalenterirakkauteni on vienyt minut myös Youtuben "plan with me" -kalenterivideoiden pariin, joissa samanhenkiset ihmiset koristelevat kymmenien dollareiden arvoisia kalentereitaan varta vasten kalenterikäyttöön tarkoitetuilla tarroilla, joita puolestaan myydään lukuisissa nimenomaan kalenteritarroihin erikoistuneissa Etsy-verkkokaupoissa. Saa nähdä, milloin moinen ilmiö rantautuu Suomeenkin...

Kuukausinäkymää varten tulostin netistä kalenteripohjan kokeiltuani ensin käsin piirtämistä. Tämä kuitenkin miellyttää minua paljon enemmän ja tuo aukeamiin vaihtelua.

Tällä trackerilla seuraan tapoja, jotka haluan saada säännölliseksi osaksi jokaista päivääni. Minua tällainen motivoi kummasti!

Kalenterivideoiden kautta tutustuin myös Bullet Journal -ilmiöön, ja se koukutti minut video videolta yhä tiukemmin. Linkkaamallani sivustolla esitellään Bullet Journalin perusajatus, mutta itseäni kiehtoo erityisesti intohimoisten käyttäjien paneutuminen muistikirjan koristeluun, kirjoitustyyliin, erilaisiin listoihin (tunnustaudun suureksi listaihmiseksi tässä yhteydessä)... Ja kun samassa jutussa yhdistyvät kaikki tämän postauksen alussa listatut intohimon kohteeni, niin eihän parempaa harrastusta voisi ollakaan!

Ainakin omalla kohdallani Bullet Journalia voisi verrata Mindfulness -värityskirjoihin, jotka ovat nykyään täyttäneet kauppojen hyllyt kirjaosastoilla. Muistikirjan koristelu ja täyttäminen on jotenkin ihan hirveän rentouttavaa, ja samalla tulee kerättyä päiväkirjamerkintöjä ja luotua järjestystä arkeen ja elämään. Right up my alley. Ja olen jo luvannut itselleni, että jos tästä tulee jatkuva tapa, niin nykyisen muistikirjan täytyttyä saan hankkia itselleni jonkun oikein hienon seuraavaksi Bullet Journaliksi. Siinäpä vasta motivaatiotekijä!

Diabeteshirviö

Kävin tänään diabeteskontrollissa Tikkamäellä, ja pitkäaikaisverensokerini (HbA1c) oli ennätyskorkea: 9,8%.

Okei, odotinkin arvon nousseen, sillä kevät on ollut ennätysvaikea diabeteksen hoidon (ja monen muunkin asian) suhteen, mutta ihan noin suurta lukemaa en osannut aavistaa kuulevani. Hoitotasapainoni on ollut kehno jo vuosia (sairastuin ykköstyypin diabetekseen vuonna 1997, ja arvot ovat heittelehtineet enemmän tai vähemmän murrosiästä asti), ja minun on ollut äärimmäisen vaikea motivoitua tilanteen korjaamiseksi. Yrityksiä on ollut kyllä useita, mutta ne ovat jääneet aina yrityksiksi.

Ehkä suurin ongelma on ollut siinä, etten ole koskaan oikeastaan pitänyt diabetesta minään haittana tai ongelmana. Tarkoitan siis, että oloni on ollut hyvä, vaikka arvot ovatkin seilanneet tarpeettoman korkealla. Miksi siis toimia, jos mikään ei tunnu olevan vialla? Ja selvyydeksi sanottakoon, että olen kyllä varsin tietoinen diabetekseen liittyvistä lisäsairauksista ja muista komplikaatioriskeistä, joita pitkään jatkuneeseen huonoon hoitotasapainoon liittyy, mutta edes niiden tiedostaminen ei ole riittänyt pitämään yllä hoitomotivaatiota.

Vasta nyt keväällä olen huomannut, miten korkeat verensokerit voivat väsyttää ihan omanlaisellaan tavalla, ja muutenkin yleiskunto on ollut selkeästi kehnompi. Olen toki ennenkin voinut aika ajoin vähän huonosti, kuten varmaan suurin osa terveistäkin ihmisistä, mutta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti tunnen kropassani, että tietyt oireet johtuvat nimenomaan diabeteksesta ja korkeista verensokereista. Se on ollut melkoisen herättävä oivallus. Ja jos oloni on ollut ihan hyvä silloin, kun HbA1c pyörii 9% lukemissa, miten hyvin voisinkaan voida, jos sokeriarvot liikkuisivat tavoitealueella? Enhän minä edes tiedä sitä!

Suurin oire on tosiaan ollut väsymys, ja nimenomaan "diabetesväsymys", kuten olen alkanut sitä itsekseni kutsua. Se on väsymystä, jota en pysty liittämään lyhyisiin yöuniin tai muuhun "terveeseen" väsymykseen, eikä se häviä nukkumalla. Välillä olen hyvinkin energinen, mutta sellaiset hetket kestävät yleensä vain vähän aikaa. Päätäni on särkenyt viime aikoina useammin, suussa maistuu pahalta, iho oireilee ja vatsa turpoaa herkästi. Joskus näille oireille saattaa löytyä selitys muustakin kuin diabeteksesta, mutta olen oppinut aika hyvin laskemaan 1+1 syitä miettiessäni... Ei tarvitse olla lääketieteen ammattilainen ymmärtääkseen, että enimmäkseen koholla oleva verensokeri antaa huikean hienon alustan kropan jatkuville tulehdustiloille, ja toistuvat suuret heilahtelut matalista korkeisiin rasittavat elimistöä tarpeettomasti.

Minulle on ehkä ollut tarpeenkin käydä eräänlaisella aallonpohjalla diabetekseni hoidossa, sillä nyt motivaatio tilanteen korjaamiseksi on alkanut heräillä. Vaalin sitä tarkkaan, etten haukkaa liian suurta palaa kerralla ja tukahduta koko hommaa alkuunsa. Ensin yritän lisätä mittaamista ja muistaa ottaa ateriainsuliinin (bolukset) insuliinipumpulla. Lääkärini sanoi tänään, että vaikka sitten arvioisi boluksen määrän vähän summamutikassa, mutta kuitenkin ottaisi edes jotain, ja täytyy sanoa tuon summamutikka-arvioinnin olevan suuri vahvuuteni... Hiilihydraattimäärien arviointia sen sijaan lähden harjoittelemaan pikku hiljaa, sillä se on aina ollut suurin kompastuskiveni.

Mahdollisille kanssadiabeetikoille haluan vinkata loistavasta sovelluksesta, josta olen todennut omalla kohdallani olevan suurta apua diabeteksen hoidon seurannassa. Latasin mySugr-sovelluksen jo alkuvuodesta, kun pidin verensokerisensoria viikon verran, ja pidän siitä todella paljon! Olen kokeillut aikaisemmin muitakin verensokerin seurantaan tarkoitettuja sovelluksia, mutta tämä on ehdottomasti kaikista paras, En tässä esittele sitä sen tarkemmin, mutta suosittelen tutustumaan! Nyt haaveilen verensokerimittarista, joka lähettäisi mittaustuloksen suoraan sovellukseen... Manuaalinenkin käyttö on kyllä tehty helpoksi. Keväällä sovelluskin oli minulla vain tyhjän panttina, kun en jaksanut muistaa edes sairastavani koko diabetesta, mutta nyt yritän ottaa siitä kaiken irti ja "kesyttää diabeteshirviöni", kuten sovelluskin kannustaa tekemään. Tästä tilanteesta ei ainakaan voi enää päästä kuin parempaan suuntaan!