Kevätenergiaa

Kevät on aina sellaista aikaa, että menen hyvällä tavalla hieman sekaisin päästäni. Lisääntyvä valo ja heräilevä luonto tuovat mukanaan sellaisen määrän energiaa, että sen valjastaminen tuottaa hetkittäin hankaluuksia. Hieman harmillista tosin on, että tuon energian suuntaaminen esimerkiksi gradun kirjoittamiseen tai muuhun oikeasti järkevään tekemiseen ei ole mitenkään itsestäänselvää tai yksinkertaista, sillä se tuntuu luonnostaan hakevan luovempia purkautumiskeinoja.

Kevätenergia kutittelee mielikuvitusta ihan omanlaisellaan tavalla, mikä on tietenkin hirveän hauskaa, kun töissä paistetaan mielikuvitusvaahtokarkkeja lumipallonuotiolla tai leikitään jääkarhuja saalistavaa lihansyöjäpingviiniä. Omalla kohdallani kevätenergia on tänä vuonna tuntunut kiteytyvän erityisesti esimerkiksi soittamiseen, laulamiseen, musiikin kuunteluun, lukemiseen tai valokuvaamiseen sekä juuri nyt kirjoittamiseen. Hassua onkin, että vaikkapa lukeminen voi olla juuri sopivaa puuhaa kevätenergiapuuskassa, vaikka sen ei luulisi liiemmin energiaa vaativan. Siitä olen erityisen onnellinen, että soittaminen on tuntunut niin ihanalta, sillä se on itselleni hyvin luonteva tapa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin soittanut viime vuosina hirveän vähän, joten soittoinspiraation paluu tänä keväänä on ollut enemmän kuin tervetullutta.

Kaikenlainen kirjoittaminen on tuntunut olevan vähän jumissa alkuvuoden aikana. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut höpöttäväni ystävän kanssa käydyissä viestikeskusteluissa niin paljon kaikenlaista aivan tyhjänpäiväistä, että tänään viimein pysähdyin miettimään asiaa. Ei sillä, että aina pitäisikään jutella kauhean syvällistä ja järkevää asiaa, mutta nyt yllättäen oivalsin, että ehkä tässä onkin kyse puhtaasti kirjoitusvajauksesta.

Aloin kirjoittaa freeflow-päiväkirjamerkintää muistikirjaani (pidän aina mukanani muistikirjaa ja kynää, ja se on osoittautunut hyvin hyödylliseksi), ja pian huomasin kirjoittavani uutta blogitekstiä. Hyvin äkkiä myös päässä sinkoilleet ajatukset rauhoittuivat ja asettuivat hyvässä järjestyksessä odottamaan omaa vuoroaan päästä käsittelyyn. Kupliva kevätenergia löysi uoman, jossa pääsi virtaamaan esteettä eteenpäin kohti kesää.

Valokuvat otettu pitkin kuluvaa vuotta Kesälahdella, Helsingissä ja Oulussa.

Onnellisuudesta

Se, että tämän alkuvuoden olen tuntenut itseni onnellisemmaksi kuin koskaan, on tuntunut paitsi ihmeellisen upealta, myös hämmentävältä ja hieman huolestuttavaltakin. Jotenkin on ihan luonnotonta, että niin pitkän jakson on yhtä soittoa tuntenut itsensä pääasiassa hyväntuuliseksi ja iloiseksi - onnelliseksi. Melkein kuin olisi rakastunut, siltä se tuntuu.

Väkisinkin tulee mieleen, että kohta sitä kuitenkin vedetään matto alta ja tapahtuu jotain sellaista, mikä palauttaa olotilan "tavallisiin" uomiinsa. Voihan se tosiaan niin ollakin, mutta ei kai sellaista tarvitse silti odottaa sydän syrjällään. Itse en ainakaan ajatellut tehdä niin.

Olen myös keksinyt ihan järkevältä kuulostavia (ainakin omasta mielestäni) selityksiä tälle onnelliselle ololle:

1. Välillä nyt vain menee paremmin, välillä huonommin. Juuri nyt minulla on menossa tuollainen parempi vaihe. Se on hienoa, ja siitä kannattaa ottaa kaikki hehku(tus) irti.
2. Lopetin hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden käytön melko tarkalleen vuosi sitten. Ehkä luontainen hormonitasapainoni alkaa hiljalleen olla löytymässä, eivätkä olotilat sen takia vaihtele ihan niin voimakkaasti kuin viime vuonna. Tämän selityksen kyllä hyväksyisin iloisesti, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
3. Minusta tuntuu, että olen vasta oppimassa tuntemaan, kenen kanssa oikeastaan olen tekemisissä. Tarkoitan siis itseäni. On oikeastaan aika uskomatonta - ja vähän surullistakin - tajuta, miten monta vuotta olen saanut kulumaan yrittämällä olla jotain erilaista kuin mitä oikeastaan olenkaan, tunkemalla väkisin itseäni johonkin ulkoapäin määriteltyyn muottiin. Samalla olen kuitenkin aina ihan vilpittömästi ajatellut, että se on se tavoite, jota kohti haluankin pyrkiä. Vasta nyt, kun olen jättänyt itseni rauhaan ja antanut olla, olen alkanut tunnistaa itseäni sellaisena, kuin ihan oikeasti taidan olla: millaisista asioista olen kiinnostunut, mistä innostun, mitä asioita arvostan, mitä haluaisin elämässäni tehdä, mistä piirteistä pidän itsessäni erityisesti. Myös ne piirteet, jotka toisessa ihmisessä tuntuvat tärkeiltä, ovat selkeytyneet. Johtopäätöksenä tästä kaikesta arvelisin, että taidan olla rakastumassa itseeni. Sen toteaminen tuntuu jotenkin suorastaan vastenmielisen kliseiseltä. Mutta kliseethän ovatkin kliseitä siksi, että ne pitävät paikkansa. Ehkä minä oikeasti olen tällainen? Olisihan se hauskaa.

Tietenkään tämä aurinkoinen olotilani ei ole päällä 24/7 vaan huonojakin hetkiä tulee välillä. Ero vaikkapa viime syksyyn on kuitenkin selvä: silloin kaksi viikkoa saattoi mennä hienosti, ja äkkiä olinkin seuraavat kaksi viikkoa kuin perseeseen ammuttu karhu (etenkin kotioloissa). Nyt pystyn kuittaamaan negatiivisemmat tunteet hyvinkin rauhallisesti, ilman että ne ehtivät myrkyttää päivääni. Tämä on ollut hirveän mukava huomata, sillä energiaa riittää sitten kaikkeen tekemiseen paljon paremmin, kun ei säilö sisällään mitään ikävää oloa.

Mutta kukapa nyt voisikaan olla huonolla tuulella oivallettuaan, että avaruus on vanukasta!

(Vanukkaan voimin houkuttelen ihan jokaista tutustumaan huikeaan pikku kirjaan nimeltä Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, jonka on kirjoittanut Carlo Rovelli. Tosin se ei ehkä kuitenkaan ole parasta iltalukemista, itse ainakin olen maannut valveilla nyt kolmena iltana luettuani yhden luennon ennen nukkumaanmenoa. Mutta lukekaa silti!)

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Out with the old, in with the new

Uusi vuosi on aina ollut minulle syy ostaa/aloittaa uusi kalenteri. Viime kesänä kokeilin uudenlaista kalenterisysteemiä, Bullet Journalia. Innostuin hommasta hirveästi, vaikka loppuvuotta kohden kalenterin käyttö jäikin vähemmälle. Olin kuitenkin jo alkusyksystä hankkinut uuden Moleskine-muistikirjan seuraavaksi Bullet Journalikseni, ja sitä olin säästänyt koko syksyn aloittaakseni uuden vuoden uudella kalenterilla.

Tänään viimein sain itseni puoliväkisin kammettua sohvalta pöydän ääreen valmistelemaan turkoosin, pisteruudutetun Moleskineni Bullet Journal-käyttöön, ja jälleen kerran puuha vei mukanaan aloitusmotivaation hienoisesta puutteesta huolimatta. Jotenkin tuollainen pieni näpertely kaikessa rauhassa on todella rentouttavaa ja toi kyllä muutenkin tarpeellista vaihtelua joulunajan flunssaiseen sohvalla kärvistelyyn.

Tällä hetkellä tavoittelen varsin yksinkertaista tyyliä Bullet Journalissani. Symboliavainta en tällä kertaa tehnyt, koska se tuntui minulle tarpeettomalta, sen sijaan aloitin suoraan Index-sivulta/sisällysluettelosta. Koska kyseessä on iso Moleskine-muistikirja, mahtuu sisällysluettelon yhdelle sivulle mukavasti kaksi saraketta. Ainakin näin alustavasti tuo isompi koko tuntuu tosi hyvältä, mukavan väljältä.

Käytän sivun ulkoreunassa värikoodeja, jotka merkitsen myös sisällysluetteloon. Lähinnä sillä konstilla on tarkoitus selkeyttää eri kuukausien löytämistä pidemmässä juoksussa.

Sisällysluettelon jälkeen tein Future Log-sivut kolmelle aukeamalle, jokaiselle kuukaudelle on varattu sivunpuolikas. Tänne on tarkoitus laittaa ylös tulevia menoja ja tarvittaessa muistiinpanoja, joihin voi sitten palata kyseisen kuukauden Monthly-sivua tehdessä.

Tammikuun Monthly-sivuni ja Trackerini näyttävät tältä. (Jotenkin tykkään enemmän käyttää englanninkielisiä nimityksiä näissä yhteyksissä, en ole vielä oikein keksinyt minua miellyttäviä suomenkielisiä vastineita niille..) Heti alkuun muuttaisin tästä sen, että kuukauden numeroinnit ja viikonpäivät olisin tehnyt mieluummin ohuemmalla tussilla, ja tuon ylimääräisen, muistiinpanoille yms. varatun tilan rajaamisen olisin jättänyt pois tai tehnyt muulla tavoin. Muuten tämä tuntuu ihan toimivalta ratkaisulta. Rivien hahmottaminen helpottuu tässä pastellinvärisen korostustussin avulla tosi mukavasti. Väritys on syytä tehdä ennen mustalla tussilla kirjoittamista, sillä ainakin tuo minun Faber Castell -tussini suttaa korostustussin värin harmahtavaksi, jos käytän korostustussia sen päällä. Varmastikaan jollain toisella kynällä tuota ongelmaa ei olisi, mutta tämä homma toimi hienosti näinkin.

Vasemmanpuoleinen sivu on varattu tammikuussa muistettaville jutuille, joita voi sitten siirrellä päivittäislistoihin tilanteen mukaan, ja oikealta alkaakin jo päivittäinen kirjaus. Tällä systeemillä nyt ainakin alkuun, jos keksin uusia, mullistavia ideoita niin kerron niistä varmasti taas täällä.

Tehokasta uutta vuotta 2017 kaikille (ainakin itselleni toivon sellaista..)! :)

It's not you, it's me.

Kävin maanantaina yksityisen lääkäriaseman ihotautilääkärillä esittelemässä aknen koristelemaa naamaani. En odottanut suuria, mutta halusin kuitenkin saada lääketieteellisen näkemyksen vaivani hoidosta.

Akne on viehättänyt läsnäolollaan omalla kohdallani murrosiästä asti. Se ilmestyi yläasteella ja lukiossa se viihtyi seurassani aina vain paremmin. Kävin ihotautilääkärillä ja söin pari antibioottikuuria saamatta niille minkäänlaista vastetta. Isotretinoiini-kuuri (esim. Roaccutan) oli harkinnassa, mutta ensin päätettiin kokeilla yhdistelmäehkäisypillereitä, mikä tietysti muutenkin olisi edellytys isotretinoiinin käytölle. Muistan, miten tyytyväinen olin aknen hoitoon kirjoitettuun pillerireseptiin, sillä kela-korvauksen myötä valmisteen hinta oli vain joitakin euroja. Hitto, miten kätevää! Pillerit eivät aiheuttaneet minulle pientä pöhötystä kummempaa sivuhaittaa. Päinvastoin hyödyt olivat selvät: säännöllinen ja "omassa hallinnassani oleva" kuukautiskierto sekä selvästi parempi iho. Vannoin pillereiden nimeen enkä uskonut luopuvani niistä ennen suunnitelmia perheen perustamisesta.

Jatkoin yhdistelmäehkäisyvalmisteiden käyttöä syksyyn 2014 eli noin 7-8 vuotta. Sitten neuvolalääkäri oli reseptin uusimisen yhteydessä pistänyt merkille, että silmänpohjakuvissani oli näkynyt muutoksia, minkä johdosta hän ei enää voinut suositella yhdistelmävalmisteiden käyttöä (diabeetikoiden silmänpohjamuutoksia seurataan säännöllisesti, sillä niiden ilmeneminen liittyy diabeteksen lisäsairauksiin). Siirryin käyttämään minipillereitä, ja kas kummaa, akne alkoi jälleen herätä horroksestaan ja hiljalleen satunnaiset vierailut leukapielissä muuttuivat vakituiseksi asutukseksi poskilla, yläselässä, leuassa ja leukalinjassa. Isoja, hyvinkin kipeitä ja kaiken kaikkiaan kerrassaan komeita paukamia!

Ensin ajattelin, että ok, menee varmaan oma aikansa ennen kuin kroppa tottuu uuteen valmisteeseen. Minipillerit eivät kuitenkaan tuntuneet lopulta hyvältä vaihtoehdolta. Ehkäisykeinona ne kyllä ajoivat asiansa, mutta kuukautiskiertoni oli täysin arvaamaton ja naamani puolesta olisin varmaan mennyt 15-vuotiaasta. Lisäksi minusta alkoi tuntua, että vaikka voisinkin siirtyä takaisin yhdistelmäehkäisyyn (kun kysyin asiasta diabeteslääkäriltäni, hän totesi, ettei silmänpohjissani ollut muutoksia vaan kuvissa näkyi jokin harmiton rakennemuutos tms. eikä hän sen puolesta nähnyt ongelmana jatkaa yhdistelmäehkäisyn käyttöä vielä muutamaa vuotta) ja todennäköisesti se hoitaisi tilanteen päällisin puolin, en kuitenkaan voisi syödä pillereitä lopun ikääni. Ja kun niistä taas joskus luopuisin, olisi tilanne jälleen sama, ja joutuisin joka tapauksessa etsimään ongelmaan ratkaisua muualta. Miksen siis ryhtyisi töihin nyt saman tien.

Tämän vuoden helmikuussa jätin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan. Sen jälkeen kiertoni on hieman tasaantunut, mutta tuntuu edelleen hakevan normaalia rytmiään. Ihoni on mennyt huonompaan kuntoon, mutta en pidä sitä kokonaan pillereiden lopettamisen seurauksena, sillä akne oli kyllä aktiivinen jo minipillereitä syödessänikin.

Minua on alkanut kiinnostaa hyvinvointi kokonaisuutena. En enää niinkään lähesty akneani oireiden hoidon kautta, vaan minua kiinnostavat syyt oireiden taustalla, sillä siihen vaikuttamalla uskon olevan mahdollista saavuttaa parhaat tulokset. Oikeastaan olen jo jonkin aikaa ollut varma, että ruokavalion kautta pystyn eniten vaikuttamaan ihoni kuntoon. Tietysti on tärkeää hoitaa ihoa myös ulkoisesti käyttäen laadukkaita ja omalle iholle sopivia tuotteita, mutta uskon aknen olevan oire jostain muusta. Omalla kohdallani heittelehtivä verensokeritasapaino varmasti on yksi aknea innoittava tekijä, ovathan korkeat verensokeriarvot omiaan ruokkimaan kaikenlaisia tulehdustiloja.

Kesällä luin Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino -kirjan, joka tarjosi oivalluksia ja herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olin jo aikaisemmin tullut siihen tulokseen, että aknea en enää halua hoitaa antibiooteilla tai ehkäisypillereillä isotretinoiinista puhumattakaan, ja kirjan luettuani olin entistä enemmän sitä mieltä. Ihotautilääkärille en lähtenyt ennen kuin nyt, sillä olin varsin varma, ettei minulle tarjottaisi muita hoitovaihtoehtoja kuin noita, joista en kuitenkaan olisi kiinnostunut.

No, ruokavalioremontit ja muut hienot aikomukset ovat jo monen kuukauden ajan jääneet lähinnä aikomuksiksi, ja akne on alkanut vaivata mieltäni yhä enemmän. Lopulta päätin kuitenkin varata ajan lääkärille elätellen pienen pientä toivoa siitä, että hän sattuisi olemaan sellainen tapaus, joka ehkä osaisi tarkastella tilannettani kokonaisuutena eikä keskittyisi pelkkien oireiden hoitoon. Myönnän kyllä olevani perusluonteeltani melko hyväuskoinen optimisti.

Lääkäri selvitti hoitohistoriani ja sairaustaustani. Hormonaalista ehkäisyä en halunnut, ja samalla se valinta sulki pois isotretinoiini-kuurin (isotretinoiini on niin haitallista sikiölle, että sen käyttö edellyttää jo lainkin voimin riittävää ehkäisyä (mieluiten pillerit tms. + kondomi) ja lisäksi naisen on käytävä joka kuukausi raskaustestissä). Antibioottien uudelleenkokeilua lääkäri olisi mieluiten suositellut, mutta koska minulla on Crohnin tauti, olisi elimistön härnääminen antibiooteilla turhan suuri riski. Otin esille epäilykseni siitä, että hormonitoimintani on vinksallaan ja mietin, olisiko sitä aiheellista testata. Lääkäri antoi yllättävän vastauksen: "Me kaikki käymme läpi samat hormonaaliset muutokset murrosiässä. Toisille tulee akne, toisille ei. Hormonien osuutta akneen on vaikea osoittaa." Suurin piirtein näin. Okei, mutta kun mielestäni olen jo hyvän aikaa sitten ohittanut murrosiän (29v hello!), niin päteekö tuo selitys minun tapauksessani? Tiedustelin myös lääkärin näkemystä ruokavalion merkityksestä. Hän totesi, että aihetta on tutkittu kovin vähän, ja saadut tulokset ovat hieman ristiriitaisia. Kuulemma jotkin tutkimukset esittävät maitotuotteiden käytön edistävän aknea, mutta hän ei koe voivansa suositella nuorille maitotuotteista luopumista aknen hillitsemiseksi. Kannattaa kuitenkin välttää rasvaisia ruokia ja juustoja. Selvä.

Sain pari reseptiä antibioottivoiteisiin, joita käyttäisin vuorotellen, koska kumpaakaan ei saanut käyttää kovin pitkiä jaksoja putkeen. Toisen sisältämä valkaisuaine voi kuulemma värjätä tyynyliinaa tai pyyhettä, sitä kannattaa varoa. Näiden voiteiden käyttö oli ainoa keino, mitä hän osasi suositella akneni hoitoon. Ja jos voiteet kovin kuivattavat ihoa, löytyy apteekista akneiholle sopivaa perusvoidetta.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta hakea noita voiteita apteekista.

Lääkärikäynti todisti minulle, että on todellakin aika kääriä hihat ja ryhtyä toimeen, sillä olen kuitenkin oman itseni paras asiantuntija. Luvassa on ruokavalion siivouskokeilua ja minulle sopivien ihonhoitotuotteiden etsintää, joihin keskityn erillisissä postauksissa myöhemmin. Jospa täällä blogissa aiheesta kirjoittamalla saisin itseni sitoutettua tosissaan itsestäni huolehtimiseen! En odota näkeväni pikaisia tuloksia enkä usko, että välttämättä edes pääsisin kokonaan aknesta eroon. Olisin kuitenkin iloinen, jos saisin edes jotain aikaiseksi, pienikin askel parempaan suuntaan ilahduttaisi suunnattomasti.

Hei akne, oon miettiny mun tulevaisuutta, enkä nää meitä siellä yhdessä. Oot opettanu mulle paljon, kiitos siitä, mut nyt on aika lähteä eri teille. Ja tuli ihan hei ideana vaan mieleen, että sä varmaan sopisit täydellisesti tohon Exiä rannalla -konseptiin! Mut anyway, tää oli nyt tässä.

Minä olen kaunis.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen voi oppia ja kehittää itseään läpi koko elämänsä, itseasiassa pidän sitä äärimmäisen tärkeänä. Oppimiaan asioita ei välttämättä tiedosta jatkuvasti, mutta aina välillä elämässä tulee eteen vaiheita, jolloin reflektoi omaa tilannettaan ja kehitystään ja tekee havaintoja muutoksista, joita ajan kuluessa on tapahtunut omissa ajattelutavoissa sekä itsessä kokonaisuutena.

Minulle koko tämä vuosi on ollut täynnä jatkuvaa pohdiskelua siitä, kuka oikeastaan olen, miten olen päätynyt tähän hetkeen ja miten haluan elämäni jatkuvan tästä eteenpäin. Olen oppinut itsestäni paljon, mutta samalla olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon opittavaa on vielä edessä.

Tänään harjasin aamulla hiuksiani ja äiti totesi hymyillen, kuinka kaunis olen. Välitön ajatukseni oli, ettei se pidä paikkaansa, ja että äidin sanomana kommentti on muutenkin puolueellinen. Heti perään huomasin hämmentyväni omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä ajattelen noin? Tai paremminkin, miksi tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan kohteliaisuutta, joka varmasti on lausuttu vilpittömästi ja rakkaudella?

Kohta tämän tilanteen jälkeen istuin olohuoneessa ja valitsin Netflixistä katsottavakseni dokumentin Miss Representation. En tiedä, mitkä alitajuiset tekijät valintaani vaikuttivat, mutta dokumentti herätti paljon ajatuksia.

Olen enimmäkseen pitänyt itseäni varsin hyvällä itsetunnolla varustettuna ihmisenä, joka ei välitä median levittämästä naisihanteesta, ja jos joskus yrittäisi siihen suuntaan itseään muokatakin, sen tekisi puhtaasti itseään varten ja omista lähtökohdistaan.

En ole ymmärtänyt/huomannut/halunnut tunnustaa itselleni, kuinka vahvasti median eri kanavien markkinoima kuva siitä, miltä naisen pitäisi näyttää tai kuinka tulisi käyttäytyä, on todellisuudessa vaikuttanut minuun elämäni eri vaiheissa. Toisinaan olen himoinnut tuotteita, jotka tekisivät minusta taas vähän paremman version jostain, mitä täytyy tavoitella. Olen ihaillut muodikasta elämäntapaa, jota monet bloggaajat ja Youtube-tähdet ainakin ulkoisesti edustavat. Olen halunnut kelvata miehille, joiden naisihanne perustuu markkinamaailman luomaan keinotekoiseen illuusioon.

Tarkoitukseni ei ole hämmästellä sitä, kuinka päälaellaan maailmamme on tai kuinka media on kaiken pahan alku ja juuri. Median kautta välittyy tietenkin myös paljon tärkeää ja hyvää informaatiota. Ylipäätään medialukutaidosta ja sen tärkeydestä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta tässä pohdin ihan vain omaa kokemustani ja viime aikojen oivalluksiani omaan itseeni liittyen.

On ollut mielenkiintoista ja toisaalta kyllä huolestuttavaakin huomata, kuinka paljon ulkopuoliset tahot - media, mainonta, muut ihmiset - ovat hyvinkin huomaamattomasti, joskus epäilemättä myös tahattomasti, vaikuttaneet käsitykseeni siitä, millainen minun pitäisi olla. Nuo ajatukset ovat tehokkaasti vaimentaneet ja jopa syrjäyttäneet ne, joihin olisi monesti ollut paljon tärkeämpää keskittyä: Kuka olen? Kuka haluan olla? Mitä minä haluan? Minua kuitenkin ilahduttaa se, että olen viimein alkanut ymmärtää eron näiden eri ajattelutapojen välillä.

Itsensä kehittäminen ja elinikäinen oppiminen eivät ole millään tavoin originelleja ajatuksia, ennemminkin voisi puhua suorastaan kliseistä. Kliseet eivät kuitenkaan ole ansainneet statustaan täysin perättömin ansioin, ja itse kyllä hyvillä mielin kirjoittaisin Tinder-kuvaukseeni (ei huolta, Tinderiä en oikeasti edes harkitse): "Opiskelija, pääaineena Minä itse." (#elämänkoulun ehkä jättäisin kuitenkin mainitsematta.)

P.S. Minä olen kaunis.

Satumaailmaeskapismia

Jostain syystä olen onnistunut reilun parin kuukauden työssoloaikana stressaamaan itseni aika lähelle niitä fiiliksiä, joissa olin ennen Kesälahdelle muuttoa viime keväänä. Varsinaista syytä stressille ei edes ole ollut: työpaikka ja -kaverit ovat tuttuja ja mieluisia ja työnantajana oma äiti. Kuitenkin sain itseni uuvutettua etenkin elokuun aikana aika lahjakkaasti. Onneksi työt alkavat nyt olla ohi, ja ensi viikolla palaan taas hiljalleen kouluhommien pariin.

On useitakin juttuja, joiden olen huomannut auttavan stressaantuneeseen ja ahdistuneeseen oloon omalla kohdallani. Esimerkiksi meditointi Headspace -sovelluksen avulla on yksi tehokas keino, ja lisäksi - yllätys yllätys - ulkona liikkuminen pienissäkin määrin. Lisäksi Bullet Journalin käyttö tai vaikkapa lukeminen ovat minulle myös hyviä rentoutumiskeinoja. Monena päivänä olen kuitenkin ollut töiden jälkeen niin väsynyt, etten ole saanut itseäni kammettua ulos, Bullet Journal on jäänyt vähälle huomiolle ja meditointiinkaan en ole jaksanut keskittyä. Myös jooga on unohtunut, vaikka heinäkuiset, joka-aamuiset aurinkotervehdykset olivat tosi ihana rutiini! Kaikkiin näihin mainitsemiini rentoutumiskeinoihin haluan nyt syksyllä panostaa taas enemmän samalla, kun palaudun "kesäväsymyksestäni".

Yksi mukava tapa rentoutua ja saada ajatuksia toisaalle on mielestäni myös elokuvien katselu. Erityisesti erilaisiin satumaailmoihin sijoittuvat fantasiaelokuvat toimivat siinä tarkoituksessa omalla kohdallani loistavasti. Klassikoina voisi mainita vaikkapa Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter -elokuvat, mutta vähän valoisammat kukkia, perhosia ja puhuvia eläimiä sisältävät lastenelokuvat satukuvaukset ovat ehkä kuitenkin parhaita.

Perjantaina katselimme siskoni ja äitini kanssa (ja kyllä isäkin saunasta palattuaan liittyi yleisöön asiantuntevan Wikipedia-kommentaattorin roolissa) Netflixistä Disneyn Cinderella -elokuvan, jonka Tuhkimona loisti Downton Abbeystakin tuttu Lily James. En ole mikään elokuvafanaatikko, ja minuun uppoaa hyvin monenlainen ja -laatuinenkin tuotanto varsin ongelmitta hieman olotilasta riippuen, mutta tämänkaltainen romanttinen satufilmatisointi toimii kyllä takuuvarmasti aina.

Disneyn piirrosklassikot ovat elokuvia, joita voisin katsella kerta toisensa jälkeen vielä näin akuisiälläkin. Harmillista, että meillä ei niitä dvd-varastoista löydy, mutta toisaalta hyväkin, sillä muuten niiden parissa saattaisi viettää aikaa enemmänkin kuin olisi aiheellista, enkä kyllä tarvitse yhtään enempää tekosyitä lusmuilulle kuin mitä tällä hetkellä käytettävissäni on.

Jos voisin ihan itse päättää, millaisessa maailmassa eläisin, se voisi olla juurikin tuollainen Tuhkimossa kuvattu satumaailma. Olen pienestä asti viihtynyt erinomaisen hyvin mielikuvitusmaailmoissa leikkien, ja Disneyn prinsessapiirretyt ovat antaneet noihin maailmoihin mitä erinomaisimpia rakennuspalikoita. Muistan erityisesti Pocahontas-leffan ruokkineen mielikuvitustani suuresti, ja hetkittäin olin hyvinkin vakuuttunut salatusta intiaaniprinsessataustastani.

Toissailtainen Cinderella tyydytti mitä tehokkaimmin eskapisminkaipuuni. Leffan jälkimainingeissa on ollut hauska leijailla, ja sitä paitsi Mäntyniemen puitteet toimivat satumaailmaromantisointituokioissa aika mukavasti. Aiheeseen liittyvänä sivukommenttina mainittakoon, että myös muun muassa Jane Austenin ja L. M. Montgomeryn tarinat istuvat tähän ympäristöön - jos nyt eivät täydellisesti - niin "ihan kivasti" ainakin.

Tuhkimon tarinasta inspiroituneena olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että enkös vain ihan hyvin voisi järjestää täällä suuret tanssiaiset, joihin kutsuisin kaikki valtakunnan kolmenkympin tienoilla huitelevat nuoret miehet, joista yhden kanssa rakastuisimme ensi silmäyksellä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti!

Postauksen kuvat on lainattu Disneyn kuvagalleriasta.

Syksyyn

Pari viikkoa sitten vehnäpellon ruiskaunokit olivat kauneimmillaan.

Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että kun syntymäpäiväni heinäkuun puolivälissä on ohi, alan jo salaa odotella syksyä. Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kesä olla kypsimmässä vaiheessaan, ja vaikka ilmat olisivatkin lämpimiä, luonto aloittaa hiljalleen valmistautumisen syksyn saapumiseen.

Jotenkin oma, sisäinen kalenterini on aina noudattanut kouluvuotta. Elo-syyskuussa alkaa uusi kierros, ja tammikuu luetaan jo kevääksi kevätlukukauden alkaessa (siksi siis, jos puhun keväästä, saatan todellisuudessa tarkoittaa keskitalvea). Kesä puolestaan on sellaista kummallista välioleiluaikaa, ikäänkuin tyhjäkäyntiä vanhan ja uuden lukuvuoden välissä. Ja tämäntapainen ajattelu siis muotoilee minun ajatuksissani vuodenkiertoa täysin riippumatta siitä, kulkeeko oma arkeni koulun lukuvuoden rytmissä vai ei.

Olin kouluvuosinani aina hirveän innoissani uudesta lukuvuodesta. Erityisesti tietenkin siitä, että se merkitsi uusien vihkojen, kirjojen, kynien ja kumien hankkimista, tai ainakin heikohkosti perusteltua syytä ryhtyä tällaisiin varustelutoimenpiteisiin. Parhaimmillaan koulun alkua varten käytiin myös vaate- ja kenkäostoksilla, ja erilaisia reppuja ja laukkujakin tuntui ilmestyvän kuvioihin useimmiten juuri elokuun alussa. Pelkästään tästä kirjoittaessani palaa tuo kihelmöivä innostuksen tunne elävästi mieleeni.

Nykyään en mitenkään erityisesti odota koulun alkua näin syksyn alla, vaikkei ajatus syyslukukauden alkamisesta yliopistoympyröissä mitään ikävämpiäkään tunnetiloja sentään aiheuta. Suunnitelmani on jättää tämä syyslukukausi viimeisekseni yliopistolla, joten siitä lienee syytä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mieleni tekisi sanoa, että rakastan syksyä vuodenajoista kaikista eniten, mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa. Keväällä nimittäin rakastan kevättä, kesällä kesää... Ja talvella toisinaan myös talvea, vaikka voin kyllä epäröimättä myöntää sen herättävän minussa vähiten innostuneita tunteita.

Tältä kirjoittaessani ulkona sataa juurikin syksyä enteilevästi. Tällaisesta sateesta nautin. Se ei ole kesäisen ukkoskuuron mukanaan tuoma, pikainen rankkasadekuuro, vaan kunnollinen, monta tuntia kestävä saderintama, joka kuulostaa ja tuoksuu ihan omanlaiseltaan. Ilma on lämmin ja tyyni, ja luonto tuntuu lähes nukahtaneen odottamaan sateen hellittämistä, mikä ennusteen mukaan tapahtuu myöhemmin iltapäivällä.

Kun aurinko tulee esiin, se lämmittää tuulettomalla paikalla huikean paahteisesti, juuri niin kuin aina kesän lopussa ja syksyn alussa. Illat alkavat olla hämäriä ja sisälle täytyy sytyttää valoja (mistä huomaan kaipaavani huoneeseeni vielä asennusta odottavaa kattovalaisinta).

Syksyyn sisältyy kuitenkin aina myös haikeutta menneestä kesästä. Kesä livahtaa ohi aina niin nopeasti ja yllättäen, samalla tavoin kuin se alkaakin. Minulle kulunut kesä on kuitenkin muodostanut niin hyviä muistoja, että niihin uppoutumalla pääsee helposti pujahtamaan takaisin kesään sinne kaivatessaan.

Heinäkuinen hetki

Viime lauantai-iltana teimme pienen iltakävelyn Onnin kanssa. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista, sillä jokaisen koiranomistajan elämään melko rutiiniomaisesti kuuluvat tuollaiset pienet iltakävelyt, joiden pääasiallisena funktiona ei välttämättä useinkaan ole ympäröivän luonnon ihaileminen tai muu runollinen oheistoiminta  - pikemminkin päinvastoin.

Tuo lauantaipäivä oli ollut enimmäkseen harmaa ja sateinen, joten illalla kirkastunut taivas ja auringonlasku tekivät tuollaisesta rutiiniulkoilusta hyvinkin houkuttelevaa. Kyse ei ollut mistään pitkästä lenkistä, kunhan kaikessa rauhassa kävelimme peltojen välistä tietä pitkin hevoslaitumen ohi mansikkapellon nurkalle saakka.

Ilta-aurinko sateisen päivän jälkeen oli jotenkin ihan erityisen kaunis, kun se ruusukullan värisellä valollaan kutitteli tanssivia hyönteisiä ja tienpientareen heinikoita.

Ensin mietin, että jos oikein nopeasti kipaisen kotiin, ehdin vielä tulla kameran kanssa kuvaamaan tuota hienoa kesäillan valoa, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin: jospa tällä kertaa vain nauttisin siitä pienestä hetkestä, jonka auringonlaskun valo tarjoaa heinäkuun iltana. Painaisin näyn mieleeni ja antautuisin osaksi sitä. Niin myös tein, ja olen siitä iloinen. Todennäköisesti ehdin toisen kerran ihan ýhtä lailla harjoitella auringonlaskun valon kuvaamista, ja blogiinkin kyllä riittää kuvamateriaalia.

Vaikka lukeudunkin niihin, jotka helposti kaivavat kiireellä kännykän esille ikuistamaan kaikki ikuistamisen arvoiset (enemmän ja vähemmän..) hetket ja juoksentelen sateessa kamera paidan alla jahtaamassa sateenkaaria, olen viime aikoina vähän useammin havahtunut siihen, että kännykkää ei tarvitse kantaa jatkuvasti mukana, kamerasta puhumattakaan. Kameran linssin läpi tihrustaessa kauniit asiat aina vähän "laimenevat", eivätkä ainakaan minun taidoillani välity valokuvasta lainkaan yhtä hyvin kuin todellisuudessa. Siksi tuntuu hyvältä ja myös tärkeältä välillä pysähtyä ihailemaan ympärillään olevaa kauneutta ja hymyillä kaikessa rauhassa sille ajatukselle, että kaiken maailman kuvausvälineet eivät sillä hetkellä ole lähimaillakaan. Silloin voi itse olla osa tuota tilannetta ja hetkeä ja koko ympäröivää maailmaa aika ainutlaatuisella tavalla. Ihana oivallus.

Viime lauantai sattui olemaan myös syntymäpäiväni, ja sain äidiltä lahjaksi hänen kaksi vuotta sitten kirjoittamansa runon, joka sopii siihen iltaan melkein täydellisesti:

Varjoisasta tuuheasta lehdosta

aukeaa polunmutka

niityn laitaan,

niitylle

joka kultaisessa auringossa nauraa

häikäisevää vihreää naurua

     kultaista naurua

heilimöivä heinikko hymyilee tuulessa,

voikukanhöytyvät kieppuvat hetkisen riemuissaan

     kunnes häviävät näkymättömyyksiin,

ja jos oikein tarkkaan kuuntelet,

harakankellojen vieno kilkatus ja päivänkakkaroitten kuoro

soi tuulen suhinassa

     metsäkirvisen ja peipon soolojen taustalla.

Hyss... Pysähdy tähän...

Nuuhkaise...

Entä tuoksujen sinfonia, heinien kukkien puiden tuhannet sävyt!

     Suloiset, hennot, voimakkaat, kirpeät... huumaavat!

(Siitä saat keksiä oman sävellyksen.)

Sinne niitylle siis vaella,

sinne kulje ajatusten teitä,

lehtien havina korvissasi,

     ja vanhat viisaat kuuset pylväikkönä niityn laidassa

nyökyttävät, ojentavat sinulle

ystävälliset pitkäsormiset kätensä, joita vaaleanvihreät

     sormenpäät koristavat

kuin juuri maalatut juhlakynnet.

Kesä rupattelee kaikkialla ympärilläsi,

vilistää hyppii pyrähtelee,

lehahtaa parveilee ja 

     surina pörinä lähestyy kaikkoaa,

mutta varo askeleitasi

sillä poimulehden kastepisarasta peilautuu koko maailma

     kun vain maltat kumartua ja kuiskata sille:

- Saisinko katsoa?

Muistojeni kuvakirjaan

talletan tämän kaiken

kesän ihanuuden,

niin että talven tuiskutessa ikkunan takana

voin rauhassa käpertyä nojatuoliini takkatulen loisteeseen

ja lehteillä tarkkaan

jokaisen sivun.

A. L.-P. (2014)

Hitaammin

Olen tehnyt joitakin ihania oivalluksia kesäkuun aikana. Mikään niistä ei ole tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan olemassaolleet ajatukset ovat kirkastuneet ja alkaneet saavuttaa käsiteltävissä olevaa muotoa. Tärkein oivallukseni on, että olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt, juuri tässä ja juuri täällä. Minulla ei ole välitöntä tarvetta muuttaa yhtään mitään.

Minulle on aivan ok, että täytän ensi kuussa 29 vuotta, en ole vielä(kään) valmistunut yliopistosta, minulla ei ole poikaystävää ja asun vanhempieni luona. On ollut hetkiä, kun olen ahdistuneena seurannut Facebook-kavereideni päivityksiä valmistumisista, kihlautumisista, naimisiinmenoista, omistusasunnoista ja perheenlisäyksistä, sillä olen kokenut jääväni koko ajan auttamattomasti enemmän ja enemmän "jälkeen" noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta eihän se niin ole. Minun elämäni on tässä ja nyt, tällaisena, ja vatsanpohjassa on suloinen tunne siitä, että kaikki on vielä edessäpäin.

Olen kaiken kaikkiaan aika hidas ihminen. Syön hitaasti, lämpenen (hyvin) hitaasti uusissa tilanteissa, tutustun ihmisiin hitaasti (ja valikoivasti..), ajattelen hitaasti, toisinaan oivallan asioita hitaasti. Nautin rauhallisesta temposta, siitä, että saan tehdä asiat omassa tahdissani ja huolella. Pystyn kyllä sopeutumaan myös hektisempään elämään, mutta ahdistun siitä helposti ja kadotan kontrollin. Olen alkanut vasta hiljalleen oppia arvostamaan ja ymmärtämään tätä rauhallisuuden piirrettä itsessäni, antamaan itselleni aikaa. Sitä on ollut helpompi opetella nyt kesäkuussa, kun olen käytännössä katsoen "lomaillut" ja saanut toimia omassa tahdissani.

Erityisesti pysähdyin miettimään omaa rauhallisuuden tarvettani sekä yleisemmin hitaamman elämän monia etuja luettuani erään kirjoituksen Zen Habits -blogista (tämä kirjoitukseni ei toki ihan suoraan liity hitaaseen elämään ajattelutapana, mutta tuo sitä aihetta käsittelevä, linkkaamani blogipostaus herätti tosiaan ajatuksia). Totesin, että minä saan ihan rauhassa olla juuri niin hidas kuin haluan, voin elää elämääni juuri niin kuin se minusta tuntuu hyvältä. Olen hyvin monella tavalla elämäni aikana pyrkinyt noudattamaan muiden toiveita ja sopeutumaan ympäristöni odotuksiin - harrastuksissa, ihmissuhteissa (erityisesti parisuhteissa), opiskelussa... Se ei ole tuntunut väärältä, muttei toisaalta ihan oikealtakaan. Minulta näköjään meni lähemmäs kolme vuosikymmentä sen oivaltamiseen, että voin toimia myös toisella tavalla, omalla tavallani (hyvä on, en ehkä lapsesta asti ole tätä sentään pohdiskellut, mutta olkoon). Oivallus on sen verran tuore, ettei minulla ole sanottavammin kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, mutta hykerryttävän vahva tunne oikeilla jäljillä olemisesta tuntuu upealta.

Miten eri tavalla opintoni olisivatkaan kenties edistyneet, jos olisin osannut kuunnella itseäni paremmin vuosia sitten? Ehkä olisin välttänyt turhat ihmissuhdesotkut? Tosin eihän mikään ole ollut turhaa, jos nyt alan oppia tuntemaan itseni paremmin ja löytämään minulle sopivat tavat toimia. Tätä päivää vartenhan minä elän, en eilistä enkä huomista. Ja etenen juuri niin hitaasti kuin minusta tuntuu hyvältä.