Uusi blogi!

Tämä blogi on elänyt pitkään hiljaiseloa. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa jo pitkään jotakin, ja blogin pitäminen on myös harrastus, josta olen aina sitä aktiivisemmin tehdessäni nauttinut kovasti. Mielessäni kypsyi kevään mittaan ajatus uudesta blogista, ja viime viikonloppuna julkaistiin Life at Max.

Life at Max on monella tapaa ajatukseltaan hyvin samankaltainen kuin Annan Aurinkokunta. Tämän blogin tyyli tuntui (ja tuntuu edelleen) hyvin omalta ja minunlaiseltani, joten sama jatkuu varmasti myös uudessa blogissa.

Kirjoitan Life at Maxia sekä suomeksi että englanniksi muutamastakin syystä: Ensinnäkin, tykkään kirjoittaa englanniksi! Minusta on mukava harjoitella vieraalla kielellä kirjoittamista, ja haluan oppia entistäkin sujuvammaksi kirjoittajaksi myös englannin kielellä. Toiseksi, minulla on ystäviä, jotka eivät ymmärrä suomea, ja haluan jakaa tarinoitani myös heidän kanssaan. Kolmanneksi, miksi ei!

En aio poistaa tätä blogia, sillä saattaahan olla, että silloin tällöin päivitän tätäkin. Life at Max on kuitenkin tällä hetkellä projekti, johon panostan niin paljon aikaa, kuin minulla inhimillisesti katsoen on sille antaa.

Haluan kutsua kaikki tänne vielä harhautuvat uteliaat kurkistamaan Life at Maxin puolelle, sieltä löytyy uusimpia mietteitäni!

Kun haluaa kirjoittaa, täytyy kirjoittaa

Hei! Mitä haluat tehdä työksesi?

Kirjoittaa.

Sehän kuulostaa hienolta! Mitä haluat kirjoittaa?

Ei aavistustakaan.

On enemmän kuin todennäköistä, etten koskaan tule kirjoittamaan työkseni, joten kirjoitan sitten ilokseni. Realististen ajatusten suosiminen ei tosin milloinkaan ole ollut vahvuuksiani, siispä vallitseva optimisti-idealistiminäni sanookin,

eihän sitä koskaan tiedä.

Tämä blogi on ollut hiljaa pitkään. Ei kuitenkaan liian pitkään, sillä en ole koskaan kirjoittanut tänne vain jotain julkaistakseni. Blogi ei vain ole tuntunut niin tärkeältä.

Ehkä kevät on herättelemässä minussakin jotakin, ja innostun blogin kirjoittamisesta taas uudelleen. Tai voihan olla, että tätä kirjoitusta seuraa jälleen kuukausien tauko. Mistäs näitä tietää!

Mielessäni on kuitenkin viime aikoina pyörinyt paljon kaikenlaisia ajatuksia, joista joitakin voisi olla mielenkiintoista pohtia myös täällä.

Kevät on yksi maailman ilahduttavimmista asioista. Minulle kevät on jo pitkään alkanut virallisesti maaliskuun ensimmäisenä päivänä, mutta tänä vuonna olen tehnyt tähän määritelmään pienen tarkennuksen: kevät alkaa, kun ulkona tuoksuu ensimmäisen kerran keväälle. Tiedättehän, miltä kevät tuoksuu? Ensimmäinen kevääntuoksuinen päivä oli tänä vuonna helmikuun puolella, olen vähän harmissani, etten tullut kirjoittaneeksi päivämäärää mihinkään ylös. Onkohan tällainen mielenkiinto vuodenaikojen kalenteriseurantaa kohtaan jokin merkki iän karttumisesta? Ei se hassummalta tunnu missään tapauksessa.

Olen myös pistänyt merkille, että oikeastaan joka vuosi kevät tuntuu hujahtavan ohi silmänräpäyksessä. Yhtenä päivänä huomaat krookusten pilkistävän maasta talon aurinkoisella seinustalla lumiröykkiöiden vielä hallitessa pihanäkymää, mutta seuraavana päivänä koivuissa onkin jo kypsät lehdet ja voikukat alkavat lähestyä ensimmäisen kukintansa loppusuoraa. Suurinpiirtein tältä se ainakin minusta monesti tuntuu. Olenkin siis päättänyt aloittaa tänä vuonna keväästä nauttimisen varhain.

Vaikka valon, lämmittävien auringonsäteiden ja linnunlaulun perusteella kevättä on vietetty jo jokunen viikko, on vielä hieman vaikeaa ajatella keväisiä ajatuksia, kun valtavat lumikasat muodostavat pieniä vuoristoja, pakkasta on ihan tuntuvasti ja viima viiltää vedet valumaan silmistä. Vakaa aikomukseni on kuitenkin kaivaa kevät esiin kaiken talvisuuden altakin, jotta varmasti saan kaiken irti tästä energiaa pursuilevasta vuodenajasta. Jos jättää kevätnautiskelun odottamaan keväisempää hetkeä, havahtuu kohta siihen, että on auttamattomasti myöhässä. Ja koska nykyään tuntuu olevan harmillisen epävarmaa, seuraako kevättä kesä vai jokin outo, määrittelemätön vuodenaika, on kevätintoilun aikaistaminen sitäkin perustellumpaa.

Asenne todella ratkaisee hyvin monessa eri tilanteessa. Esimerkiksi keväisten auringonsäteiden paljastama pölyn vallankumous sekä likaiset ikkunalasit eivät suinkaan ole aihe turhautumiselle, vaan niistä voi tehdä ihanan päätelmän: valo on taas täällä!

Home is where your heart is

Viime torstaina palasin lähes kuukauden reissulta Italiasta. Matka herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentelyssä läpikäymisessä kulunee vielä paljon aikaa. Halu kirjoittaa heräsi jälleen kuukausien kadoksissaolon jälkeen. Tänään en kuitenkaan kirjoita tämän enempää, mutta jaan tänne blogiinkin Facebook-päivitykseni reissuni kotiinpaluupäivältä.

"The automatic message from an airline literally hit home, even though it was about my flight(s) back home to Finland. But then again, where is home exactly? The proverb claims home to be where your heart is, and I usually take my heart with me wherever I go, so that might explain why it felt like I had arrived just where I belonged the minute I landed in Rome on August 18th.

The 28 days I spent in Italy were filled with complete happiness, beauty, wonder and shameless escapism, new friends, experiencing hospitality I had never imagined would actually exist, finding new sides of myself and accepting that children can stay up until midnight. There was also a lot of waiting: for trains, in trains, in lines, for people to show up - but then again all I had was time, so waiting was just another way to spend it.

I have a new love affair with something that will always be there, I can revisit it whenever I want to and it will forever offer the excitement of discovering something new. I felt sad knowing I had to leave, but why should I be sad when I have all this love and happiness to take with me, all I've seen, heard, felt and experienced? After all how much I will miss this place only proves how deeply I've fallen in love with it, and that is probably the best reason to come here again. And again. And again.

Then there's the one thing I'm slightly worried about: coffee. I mean, I will never give up tea, but thanks to the non-existing tea culture in Italy I know what coffee actually tastes like now, and to my own surprise I've found myself craving for it on the daily basis. While I know I can learn to speak Italian - and I will, just wait - I do have my doubts about learning how to make actually good coffee. I think I will give it a try though. And when I fail miserably in my efforts, then I can just come back here to get my fix. Problem solved!"

Kevätenergiaa

Kevät on aina sellaista aikaa, että menen hyvällä tavalla hieman sekaisin päästäni. Lisääntyvä valo ja heräilevä luonto tuovat mukanaan sellaisen määrän energiaa, että sen valjastaminen tuottaa hetkittäin hankaluuksia. Hieman harmillista tosin on, että tuon energian suuntaaminen esimerkiksi gradun kirjoittamiseen tai muuhun oikeasti järkevään tekemiseen ei ole mitenkään itsestäänselvää tai yksinkertaista, sillä se tuntuu luonnostaan hakevan luovempia purkautumiskeinoja.

Kevätenergia kutittelee mielikuvitusta ihan omanlaisellaan tavalla, mikä on tietenkin hirveän hauskaa, kun töissä paistetaan mielikuvitusvaahtokarkkeja lumipallonuotiolla tai leikitään jääkarhuja saalistavaa lihansyöjäpingviiniä. Omalla kohdallani kevätenergia on tänä vuonna tuntunut kiteytyvän erityisesti esimerkiksi soittamiseen, laulamiseen, musiikin kuunteluun, lukemiseen tai valokuvaamiseen sekä juuri nyt kirjoittamiseen. Hassua onkin, että vaikkapa lukeminen voi olla juuri sopivaa puuhaa kevätenergiapuuskassa, vaikka sen ei luulisi liiemmin energiaa vaativan. Siitä olen erityisen onnellinen, että soittaminen on tuntunut niin ihanalta, sillä se on itselleni hyvin luonteva tapa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin soittanut viime vuosina hirveän vähän, joten soittoinspiraation paluu tänä keväänä on ollut enemmän kuin tervetullutta.

Kaikenlainen kirjoittaminen on tuntunut olevan vähän jumissa alkuvuoden aikana. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut höpöttäväni ystävän kanssa käydyissä viestikeskusteluissa niin paljon kaikenlaista aivan tyhjänpäiväistä, että tänään viimein pysähdyin miettimään asiaa. Ei sillä, että aina pitäisikään jutella kauhean syvällistä ja järkevää asiaa, mutta nyt yllättäen oivalsin, että ehkä tässä onkin kyse puhtaasti kirjoitusvajauksesta.

Aloin kirjoittaa freeflow-päiväkirjamerkintää muistikirjaani (pidän aina mukanani muistikirjaa ja kynää, ja se on osoittautunut hyvin hyödylliseksi), ja pian huomasin kirjoittavani uutta blogitekstiä. Hyvin äkkiä myös päässä sinkoilleet ajatukset rauhoittuivat ja asettuivat hyvässä järjestyksessä odottamaan omaa vuoroaan päästä käsittelyyn. Kupliva kevätenergia löysi uoman, jossa pääsi virtaamaan esteettä eteenpäin kohti kesää.

Valokuvat otettu pitkin kuluvaa vuotta Kesälahdella, Helsingissä ja Oulussa.

Onnellisuudesta

Se, että tämän alkuvuoden olen tuntenut itseni onnellisemmaksi kuin koskaan, on tuntunut paitsi ihmeellisen upealta, myös hämmentävältä ja hieman huolestuttavaltakin. Jotenkin on ihan luonnotonta, että niin pitkän jakson on yhtä soittoa tuntenut itsensä pääasiassa hyväntuuliseksi ja iloiseksi - onnelliseksi. Melkein kuin olisi rakastunut, siltä se tuntuu.

Väkisinkin tulee mieleen, että kohta sitä kuitenkin vedetään matto alta ja tapahtuu jotain sellaista, mikä palauttaa olotilan "tavallisiin" uomiinsa. Voihan se tosiaan niin ollakin, mutta ei kai sellaista tarvitse silti odottaa sydän syrjällään. Itse en ainakaan ajatellut tehdä niin.

Olen myös keksinyt ihan järkevältä kuulostavia (ainakin omasta mielestäni) selityksiä tälle onnelliselle ololle:

1. Välillä nyt vain menee paremmin, välillä huonommin. Juuri nyt minulla on menossa tuollainen parempi vaihe. Se on hienoa, ja siitä kannattaa ottaa kaikki hehku(tus) irti.
2. Lopetin hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden käytön melko tarkalleen vuosi sitten. Ehkä luontainen hormonitasapainoni alkaa hiljalleen olla löytymässä, eivätkä olotilat sen takia vaihtele ihan niin voimakkaasti kuin viime vuonna. Tämän selityksen kyllä hyväksyisin iloisesti, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
3. Minusta tuntuu, että olen vasta oppimassa tuntemaan, kenen kanssa oikeastaan olen tekemisissä. Tarkoitan siis itseäni. On oikeastaan aika uskomatonta - ja vähän surullistakin - tajuta, miten monta vuotta olen saanut kulumaan yrittämällä olla jotain erilaista kuin mitä oikeastaan olenkaan, tunkemalla väkisin itseäni johonkin ulkoapäin määriteltyyn muottiin. Samalla olen kuitenkin aina ihan vilpittömästi ajatellut, että se on se tavoite, jota kohti haluankin pyrkiä. Vasta nyt, kun olen jättänyt itseni rauhaan ja antanut olla, olen alkanut tunnistaa itseäni sellaisena, kuin ihan oikeasti taidan olla: millaisista asioista olen kiinnostunut, mistä innostun, mitä asioita arvostan, mitä haluaisin elämässäni tehdä, mistä piirteistä pidän itsessäni erityisesti. Myös ne piirteet, jotka toisessa ihmisessä tuntuvat tärkeiltä, ovat selkeytyneet. Johtopäätöksenä tästä kaikesta arvelisin, että taidan olla rakastumassa itseeni. Sen toteaminen tuntuu jotenkin suorastaan vastenmielisen kliseiseltä. Mutta kliseethän ovatkin kliseitä siksi, että ne pitävät paikkansa. Ehkä minä oikeasti olen tällainen? Olisihan se hauskaa.

Tietenkään tämä aurinkoinen olotilani ei ole päällä 24/7 vaan huonojakin hetkiä tulee välillä. Ero vaikkapa viime syksyyn on kuitenkin selvä: silloin kaksi viikkoa saattoi mennä hienosti, ja äkkiä olinkin seuraavat kaksi viikkoa kuin perseeseen ammuttu karhu (etenkin kotioloissa). Nyt pystyn kuittaamaan negatiivisemmat tunteet hyvinkin rauhallisesti, ilman että ne ehtivät myrkyttää päivääni. Tämä on ollut hirveän mukava huomata, sillä energiaa riittää sitten kaikkeen tekemiseen paljon paremmin, kun ei säilö sisällään mitään ikävää oloa.

Mutta kukapa nyt voisikaan olla huonolla tuulella oivallettuaan, että avaruus on vanukasta!

(Vanukkaan voimin houkuttelen ihan jokaista tutustumaan huikeaan pikku kirjaan nimeltä Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, jonka on kirjoittanut Carlo Rovelli. Tosin se ei ehkä kuitenkaan ole parasta iltalukemista, itse ainakin olen maannut valveilla nyt kolmena iltana luettuani yhden luennon ennen nukkumaanmenoa. Mutta lukekaa silti!)

Puita!

Olen siitä onnekas, että kotipihassani ja välittömässä lähiympäristössäni kasvaa paljon upeita, vanhoja puita. Kuusia, mäntyjä, lehtikuusia, tammia, koivuja... Osa niistä on yli 200-vuotiaita, ja on kiehtovaa kuvitella, mitä kaikkea ne ovat elämänsä aikana saaneet nähdä.

Mäntyniemen piha-alueelta saunarantaa kohti lähtiessä vastaan nousee Kalliometsä, joka nimensä mukaisesti on metsäinen kalliomäki. Kalliometsää kiertävät Varjotie ja Aurinkotie, joiden nimeämisessä niinikään on säästelty mielikuvitusta ja pitäydytty tiukasti teiden ominaisuuksia kuvailevalla linjalla. Mikäs siinä, sillä nimet todellakin sopivat kohteilleen mitä parhaiten.

Kalliometsässä on aikoinaan kulkenut hoidettuja puistopolkuja, joita pitkin herrasväki on voinut käyskennellä päiväkävelyillään. Nykyään metsä on luonnontilassa, ja merkkejä vanhoista poluista on vaikea havaita. Kauan sitten Varjotien pellonpuoleiselle reunalle istutetut kuuset luovat salaperäisen tunnelman, ja koko vanha metsä tuntuu kuin hengittävän kulkijan ympärillä.

Avoimesti puunhalaajaksi tunnustautuvana huomaan hakeutuvani usein kävelylle Kalliometsään ja sen läheisyyteen. Varmasti monella meistä on kokemuksia metsässä liikkumisen ja oleilun rentouttavasta, rauhoittavasta ja samalla virkistävästä vaikutuksesta. Metsän korkeimmalla kohdalla on männyn juurella laakeista kivistä aseteltu levähdyspaikka, josta on varmasti aikoinaan ollut hienot näköalat kauas Pyhäjärvelle. Nyt maisema on metsittynyt, mutta vielä järven näkee puiden lomasta, ja männyn alla voi ainakin istua kenenkään huomaamatta kaikessa rauhassa.

Mielikuvitustaan hieman kutittelemalla ei ole lainkaan vaikeaa löytää puuyksilöistä erilaisia persoonallisuuksia. Puiden erikoiset muodot, sijoittuminen toisiin puihin nähden ja esimerkiksi erilaisissa sää- tai valaistusolosuhteissa muodostuvat varjot ja värit luovat mielikuvia yksilöllisistä puupersoonista. Voisi myös hyvin todeta, että jokainen puu henkii omanlaistaan energiaa sitä koskettaessa. Toki on kokonaan koskettajasta kiinni, millaisia tuntemuksia kokemus herättää. Mutta sepä juuri onkin niin hienoa, että metsä on jokaiselle kokijalle omanlaisensa.

Luen parhaillaan Peter Wohllebenin kirjaa Puiden salattu elämä, joka valaisee hauskalla tavalla puiden maailmaa. Ihan kaikkea kirjassa mainittua en ottaisi kovin vakavasti, enkä usko tekstin olevan tarkoitettukaan otsa rypyssä luettavaksi. Kirja on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan jos toiseenkin herättävä, ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista kaikille, joita puiden sielunmaisema hiukankaan kiinnostaa.

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Out with the old, in with the new

Uusi vuosi on aina ollut minulle syy ostaa/aloittaa uusi kalenteri. Viime kesänä kokeilin uudenlaista kalenterisysteemiä, Bullet Journalia. Innostuin hommasta hirveästi, vaikka loppuvuotta kohden kalenterin käyttö jäikin vähemmälle. Olin kuitenkin jo alkusyksystä hankkinut uuden Moleskine-muistikirjan seuraavaksi Bullet Journalikseni, ja sitä olin säästänyt koko syksyn aloittaakseni uuden vuoden uudella kalenterilla.

Tänään viimein sain itseni puoliväkisin kammettua sohvalta pöydän ääreen valmistelemaan turkoosin, pisteruudutetun Moleskineni Bullet Journal-käyttöön, ja jälleen kerran puuha vei mukanaan aloitusmotivaation hienoisesta puutteesta huolimatta. Jotenkin tuollainen pieni näpertely kaikessa rauhassa on todella rentouttavaa ja toi kyllä muutenkin tarpeellista vaihtelua joulunajan flunssaiseen sohvalla kärvistelyyn.

Tällä hetkellä tavoittelen varsin yksinkertaista tyyliä Bullet Journalissani. Symboliavainta en tällä kertaa tehnyt, koska se tuntui minulle tarpeettomalta, sen sijaan aloitin suoraan Index-sivulta/sisällysluettelosta. Koska kyseessä on iso Moleskine-muistikirja, mahtuu sisällysluettelon yhdelle sivulle mukavasti kaksi saraketta. Ainakin näin alustavasti tuo isompi koko tuntuu tosi hyvältä, mukavan väljältä.

Käytän sivun ulkoreunassa värikoodeja, jotka merkitsen myös sisällysluetteloon. Lähinnä sillä konstilla on tarkoitus selkeyttää eri kuukausien löytämistä pidemmässä juoksussa.

Sisällysluettelon jälkeen tein Future Log-sivut kolmelle aukeamalle, jokaiselle kuukaudelle on varattu sivunpuolikas. Tänne on tarkoitus laittaa ylös tulevia menoja ja tarvittaessa muistiinpanoja, joihin voi sitten palata kyseisen kuukauden Monthly-sivua tehdessä.

Tammikuun Monthly-sivuni ja Trackerini näyttävät tältä. (Jotenkin tykkään enemmän käyttää englanninkielisiä nimityksiä näissä yhteyksissä, en ole vielä oikein keksinyt minua miellyttäviä suomenkielisiä vastineita niille..) Heti alkuun muuttaisin tästä sen, että kuukauden numeroinnit ja viikonpäivät olisin tehnyt mieluummin ohuemmalla tussilla, ja tuon ylimääräisen, muistiinpanoille yms. varatun tilan rajaamisen olisin jättänyt pois tai tehnyt muulla tavoin. Muuten tämä tuntuu ihan toimivalta ratkaisulta. Rivien hahmottaminen helpottuu tässä pastellinvärisen korostustussin avulla tosi mukavasti. Väritys on syytä tehdä ennen mustalla tussilla kirjoittamista, sillä ainakin tuo minun Faber Castell -tussini suttaa korostustussin värin harmahtavaksi, jos käytän korostustussia sen päällä. Varmastikaan jollain toisella kynällä tuota ongelmaa ei olisi, mutta tämä homma toimi hienosti näinkin.

Vasemmanpuoleinen sivu on varattu tammikuussa muistettaville jutuille, joita voi sitten siirrellä päivittäislistoihin tilanteen mukaan, ja oikealta alkaakin jo päivittäinen kirjaus. Tällä systeemillä nyt ainakin alkuun, jos keksin uusia, mullistavia ideoita niin kerron niistä varmasti taas täällä.

Tehokasta uutta vuotta 2017 kaikille (ainakin itselleni toivon sellaista..)! :)

It's not you, it's me.

Kävin maanantaina yksityisen lääkäriaseman ihotautilääkärillä esittelemässä aknen koristelemaa naamaani. En odottanut suuria, mutta halusin kuitenkin saada lääketieteellisen näkemyksen vaivani hoidosta.

Akne on viehättänyt läsnäolollaan omalla kohdallani murrosiästä asti. Se ilmestyi yläasteella ja lukiossa se viihtyi seurassani aina vain paremmin. Kävin ihotautilääkärillä ja söin pari antibioottikuuria saamatta niille minkäänlaista vastetta. Isotretinoiini-kuuri (esim. Roaccutan) oli harkinnassa, mutta ensin päätettiin kokeilla yhdistelmäehkäisypillereitä, mikä tietysti muutenkin olisi edellytys isotretinoiinin käytölle. Muistan, miten tyytyväinen olin aknen hoitoon kirjoitettuun pillerireseptiin, sillä kela-korvauksen myötä valmisteen hinta oli vain joitakin euroja. Hitto, miten kätevää! Pillerit eivät aiheuttaneet minulle pientä pöhötystä kummempaa sivuhaittaa. Päinvastoin hyödyt olivat selvät: säännöllinen ja "omassa hallinnassani oleva" kuukautiskierto sekä selvästi parempi iho. Vannoin pillereiden nimeen enkä uskonut luopuvani niistä ennen suunnitelmia perheen perustamisesta.

Jatkoin yhdistelmäehkäisyvalmisteiden käyttöä syksyyn 2014 eli noin 7-8 vuotta. Sitten neuvolalääkäri oli reseptin uusimisen yhteydessä pistänyt merkille, että silmänpohjakuvissani oli näkynyt muutoksia, minkä johdosta hän ei enää voinut suositella yhdistelmävalmisteiden käyttöä (diabeetikoiden silmänpohjamuutoksia seurataan säännöllisesti, sillä niiden ilmeneminen liittyy diabeteksen lisäsairauksiin). Siirryin käyttämään minipillereitä, ja kas kummaa, akne alkoi jälleen herätä horroksestaan ja hiljalleen satunnaiset vierailut leukapielissä muuttuivat vakituiseksi asutukseksi poskilla, yläselässä, leuassa ja leukalinjassa. Isoja, hyvinkin kipeitä ja kaiken kaikkiaan kerrassaan komeita paukamia!

Ensin ajattelin, että ok, menee varmaan oma aikansa ennen kuin kroppa tottuu uuteen valmisteeseen. Minipillerit eivät kuitenkaan tuntuneet lopulta hyvältä vaihtoehdolta. Ehkäisykeinona ne kyllä ajoivat asiansa, mutta kuukautiskiertoni oli täysin arvaamaton ja naamani puolesta olisin varmaan mennyt 15-vuotiaasta. Lisäksi minusta alkoi tuntua, että vaikka voisinkin siirtyä takaisin yhdistelmäehkäisyyn (kun kysyin asiasta diabeteslääkäriltäni, hän totesi, ettei silmänpohjissani ollut muutoksia vaan kuvissa näkyi jokin harmiton rakennemuutos tms. eikä hän sen puolesta nähnyt ongelmana jatkaa yhdistelmäehkäisyn käyttöä vielä muutamaa vuotta) ja todennäköisesti se hoitaisi tilanteen päällisin puolin, en kuitenkaan voisi syödä pillereitä lopun ikääni. Ja kun niistä taas joskus luopuisin, olisi tilanne jälleen sama, ja joutuisin joka tapauksessa etsimään ongelmaan ratkaisua muualta. Miksen siis ryhtyisi töihin nyt saman tien.

Tämän vuoden helmikuussa jätin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan. Sen jälkeen kiertoni on hieman tasaantunut, mutta tuntuu edelleen hakevan normaalia rytmiään. Ihoni on mennyt huonompaan kuntoon, mutta en pidä sitä kokonaan pillereiden lopettamisen seurauksena, sillä akne oli kyllä aktiivinen jo minipillereitä syödessänikin.

Minua on alkanut kiinnostaa hyvinvointi kokonaisuutena. En enää niinkään lähesty akneani oireiden hoidon kautta, vaan minua kiinnostavat syyt oireiden taustalla, sillä siihen vaikuttamalla uskon olevan mahdollista saavuttaa parhaat tulokset. Oikeastaan olen jo jonkin aikaa ollut varma, että ruokavalion kautta pystyn eniten vaikuttamaan ihoni kuntoon. Tietysti on tärkeää hoitaa ihoa myös ulkoisesti käyttäen laadukkaita ja omalle iholle sopivia tuotteita, mutta uskon aknen olevan oire jostain muusta. Omalla kohdallani heittelehtivä verensokeritasapaino varmasti on yksi aknea innoittava tekijä, ovathan korkeat verensokeriarvot omiaan ruokkimaan kaikenlaisia tulehdustiloja.

Kesällä luin Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino -kirjan, joka tarjosi oivalluksia ja herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olin jo aikaisemmin tullut siihen tulokseen, että aknea en enää halua hoitaa antibiooteilla tai ehkäisypillereillä isotretinoiinista puhumattakaan, ja kirjan luettuani olin entistä enemmän sitä mieltä. Ihotautilääkärille en lähtenyt ennen kuin nyt, sillä olin varsin varma, ettei minulle tarjottaisi muita hoitovaihtoehtoja kuin noita, joista en kuitenkaan olisi kiinnostunut.

No, ruokavalioremontit ja muut hienot aikomukset ovat jo monen kuukauden ajan jääneet lähinnä aikomuksiksi, ja akne on alkanut vaivata mieltäni yhä enemmän. Lopulta päätin kuitenkin varata ajan lääkärille elätellen pienen pientä toivoa siitä, että hän sattuisi olemaan sellainen tapaus, joka ehkä osaisi tarkastella tilannettani kokonaisuutena eikä keskittyisi pelkkien oireiden hoitoon. Myönnän kyllä olevani perusluonteeltani melko hyväuskoinen optimisti.

Lääkäri selvitti hoitohistoriani ja sairaustaustani. Hormonaalista ehkäisyä en halunnut, ja samalla se valinta sulki pois isotretinoiini-kuurin (isotretinoiini on niin haitallista sikiölle, että sen käyttö edellyttää jo lainkin voimin riittävää ehkäisyä (mieluiten pillerit tms. + kondomi) ja lisäksi naisen on käytävä joka kuukausi raskaustestissä). Antibioottien uudelleenkokeilua lääkäri olisi mieluiten suositellut, mutta koska minulla on Crohnin tauti, olisi elimistön härnääminen antibiooteilla turhan suuri riski. Otin esille epäilykseni siitä, että hormonitoimintani on vinksallaan ja mietin, olisiko sitä aiheellista testata. Lääkäri antoi yllättävän vastauksen: "Me kaikki käymme läpi samat hormonaaliset muutokset murrosiässä. Toisille tulee akne, toisille ei. Hormonien osuutta akneen on vaikea osoittaa." Suurin piirtein näin. Okei, mutta kun mielestäni olen jo hyvän aikaa sitten ohittanut murrosiän (29v hello!), niin päteekö tuo selitys minun tapauksessani? Tiedustelin myös lääkärin näkemystä ruokavalion merkityksestä. Hän totesi, että aihetta on tutkittu kovin vähän, ja saadut tulokset ovat hieman ristiriitaisia. Kuulemma jotkin tutkimukset esittävät maitotuotteiden käytön edistävän aknea, mutta hän ei koe voivansa suositella nuorille maitotuotteista luopumista aknen hillitsemiseksi. Kannattaa kuitenkin välttää rasvaisia ruokia ja juustoja. Selvä.

Sain pari reseptiä antibioottivoiteisiin, joita käyttäisin vuorotellen, koska kumpaakaan ei saanut käyttää kovin pitkiä jaksoja putkeen. Toisen sisältämä valkaisuaine voi kuulemma värjätä tyynyliinaa tai pyyhettä, sitä kannattaa varoa. Näiden voiteiden käyttö oli ainoa keino, mitä hän osasi suositella akneni hoitoon. Ja jos voiteet kovin kuivattavat ihoa, löytyy apteekista akneiholle sopivaa perusvoidetta.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta hakea noita voiteita apteekista.

Lääkärikäynti todisti minulle, että on todellakin aika kääriä hihat ja ryhtyä toimeen, sillä olen kuitenkin oman itseni paras asiantuntija. Luvassa on ruokavalion siivouskokeilua ja minulle sopivien ihonhoitotuotteiden etsintää, joihin keskityn erillisissä postauksissa myöhemmin. Jospa täällä blogissa aiheesta kirjoittamalla saisin itseni sitoutettua tosissaan itsestäni huolehtimiseen! En odota näkeväni pikaisia tuloksia enkä usko, että välttämättä edes pääsisin kokonaan aknesta eroon. Olisin kuitenkin iloinen, jos saisin edes jotain aikaiseksi, pienikin askel parempaan suuntaan ilahduttaisi suunnattomasti.

Hei akne, oon miettiny mun tulevaisuutta, enkä nää meitä siellä yhdessä. Oot opettanu mulle paljon, kiitos siitä, mut nyt on aika lähteä eri teille. Ja tuli ihan hei ideana vaan mieleen, että sä varmaan sopisit täydellisesti tohon Exiä rannalla -konseptiin! Mut anyway, tää oli nyt tässä.

Minä olen kaunis.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen voi oppia ja kehittää itseään läpi koko elämänsä, itseasiassa pidän sitä äärimmäisen tärkeänä. Oppimiaan asioita ei välttämättä tiedosta jatkuvasti, mutta aina välillä elämässä tulee eteen vaiheita, jolloin reflektoi omaa tilannettaan ja kehitystään ja tekee havaintoja muutoksista, joita ajan kuluessa on tapahtunut omissa ajattelutavoissa sekä itsessä kokonaisuutena.

Minulle koko tämä vuosi on ollut täynnä jatkuvaa pohdiskelua siitä, kuka oikeastaan olen, miten olen päätynyt tähän hetkeen ja miten haluan elämäni jatkuvan tästä eteenpäin. Olen oppinut itsestäni paljon, mutta samalla olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon opittavaa on vielä edessä.

Tänään harjasin aamulla hiuksiani ja äiti totesi hymyillen, kuinka kaunis olen. Välitön ajatukseni oli, ettei se pidä paikkaansa, ja että äidin sanomana kommentti on muutenkin puolueellinen. Heti perään huomasin hämmentyväni omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä ajattelen noin? Tai paremminkin, miksi tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan kohteliaisuutta, joka varmasti on lausuttu vilpittömästi ja rakkaudella?

Kohta tämän tilanteen jälkeen istuin olohuoneessa ja valitsin Netflixistä katsottavakseni dokumentin Miss Representation. En tiedä, mitkä alitajuiset tekijät valintaani vaikuttivat, mutta dokumentti herätti paljon ajatuksia.

Olen enimmäkseen pitänyt itseäni varsin hyvällä itsetunnolla varustettuna ihmisenä, joka ei välitä median levittämästä naisihanteesta, ja jos joskus yrittäisi siihen suuntaan itseään muokatakin, sen tekisi puhtaasti itseään varten ja omista lähtökohdistaan.

En ole ymmärtänyt/huomannut/halunnut tunnustaa itselleni, kuinka vahvasti median eri kanavien markkinoima kuva siitä, miltä naisen pitäisi näyttää tai kuinka tulisi käyttäytyä, on todellisuudessa vaikuttanut minuun elämäni eri vaiheissa. Toisinaan olen himoinnut tuotteita, jotka tekisivät minusta taas vähän paremman version jostain, mitä täytyy tavoitella. Olen ihaillut muodikasta elämäntapaa, jota monet bloggaajat ja Youtube-tähdet ainakin ulkoisesti edustavat. Olen halunnut kelvata miehille, joiden naisihanne perustuu markkinamaailman luomaan keinotekoiseen illuusioon.

Tarkoitukseni ei ole hämmästellä sitä, kuinka päälaellaan maailmamme on tai kuinka media on kaiken pahan alku ja juuri. Median kautta välittyy tietenkin myös paljon tärkeää ja hyvää informaatiota. Ylipäätään medialukutaidosta ja sen tärkeydestä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta tässä pohdin ihan vain omaa kokemustani ja viime aikojen oivalluksiani omaan itseeni liittyen.

On ollut mielenkiintoista ja toisaalta kyllä huolestuttavaakin huomata, kuinka paljon ulkopuoliset tahot - media, mainonta, muut ihmiset - ovat hyvinkin huomaamattomasti, joskus epäilemättä myös tahattomasti, vaikuttaneet käsitykseeni siitä, millainen minun pitäisi olla. Nuo ajatukset ovat tehokkaasti vaimentaneet ja jopa syrjäyttäneet ne, joihin olisi monesti ollut paljon tärkeämpää keskittyä: Kuka olen? Kuka haluan olla? Mitä minä haluan? Minua kuitenkin ilahduttaa se, että olen viimein alkanut ymmärtää eron näiden eri ajattelutapojen välillä.

Itsensä kehittäminen ja elinikäinen oppiminen eivät ole millään tavoin originelleja ajatuksia, ennemminkin voisi puhua suorastaan kliseistä. Kliseet eivät kuitenkaan ole ansainneet statustaan täysin perättömin ansioin, ja itse kyllä hyvillä mielin kirjoittaisin Tinder-kuvaukseeni (ei huolta, Tinderiä en oikeasti edes harkitse): "Opiskelija, pääaineena Minä itse." (#elämänkoulun ehkä jättäisin kuitenkin mainitsematta.)

P.S. Minä olen kaunis.

Isona minusta tulee...

Aloittaessani opiskelun sata vuotta sitten vuonna 2007 olin hirveän tyytyväinen valitsemaani alaan. Opettajia tarvitaan aina, ja kasvatustieteen maisterin papereilla voi tehdä vaikka mitä muutakin kuin vain opettaa (onhan Martti Ahtisaarikin taustaltaan opettaja!). Kun vielä luokanopettajan pätevyyden kylkeen tuupataan musiikin aineenopettajan pätevyys, niin eikös siinä ole ihan mukava paketti kasassa tulevaisuutta määrittämään? No problem. Kaiken lisäksi en ole ollenkaan kehnompi noissa opetushommissa, pärjään niissä suorastaan hienosti noin keskimäärin. Oikeastaan voisi ihan hyvin sanoa, että löysin minulle sopivan alan.

Kuitenkin parin viime vuoden aikana motivaationi ja kiinnostukseni opetustyötä kohtaan ovat suorastaan täysin kadonneet. Ajatus opettajana työskentelemisestä tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. En tiedä, mistä moinen johtuu, ja on ihan mahdollista, että valmistuttuani päädyn kuitenkin opettamaan ja huomaan jälleen nauttivani siitä.

Toisaalta on todella turhauttavaa huomata karttavansa ajatusta työskentelystä alalla, jolle on valmistumassa. Joudun tekemään paljon töitä löytääkseni motivaatiota opiskeluun, ja kun sen hetkittäin löydän, menee tuon motivaation ylläpitoon vähintään yhtä paljon energiaa kuin sen löytämiseenkin. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän jäljellä, että olisi typerää vain luovuttaa kiinnostuksen kadottua.

Ja kuten aluksi totesin, voin valmistuttuani tehdä kaikenlaista muutakin kuin opettaa, näin ainakin haluan ajatella. Olen nyt yrittänyt kääntää ajoittain ilmenevän pettymyksen innostuksen katoamisesta ajatukseen siitä, että edessä on jälleen yksi uusi alku, joka voi johdattaa vaikka mihin jännittävään ja kiinnostavaan. Kunhan jaksan nyt hoitaa opiskelut pois alta, voin sen jälkeen keskittyä löytämään sen asian, josta todella innostun ja jota haluan alkaa kehittelemään eteenpäin. Jotain ajatuksia minulla jo onkin, mutta yritän olla paneutumatta niihin vielä liikaa, jotta kouluhommatkin tulisi joskus hoidettua.

Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on saada itseäni tsempattua tarttumaan toimeen ja laittamaan opiskeluasiat järjestykseen. Viime aikoina motivaatiota on ollut hirveän vaikea löytää yhtään mihinkään, jopa blogin kirjoittamiseen - päivät vain kuluvat, enkä saa mitään aikaiseksi. Mutta jos jään ikuisesti yliopistoon, en koskaan saa tietää, millaista on elämä opiskelija-statuksen jälkeen. Haluaisin ottaa siitä selvää, joten ei auta kuin ryhtyä töihin!

Presidentiksi päätymisen todennäköisyys on kuitenkin häviävän pieni, ja hyvä niin (ihan kaikkien kannalta).

Satumaailmaeskapismia

Jostain syystä olen onnistunut reilun parin kuukauden työssoloaikana stressaamaan itseni aika lähelle niitä fiiliksiä, joissa olin ennen Kesälahdelle muuttoa viime keväänä. Varsinaista syytä stressille ei edes ole ollut: työpaikka ja -kaverit ovat tuttuja ja mieluisia ja työnantajana oma äiti. Kuitenkin sain itseni uuvutettua etenkin elokuun aikana aika lahjakkaasti. Onneksi työt alkavat nyt olla ohi, ja ensi viikolla palaan taas hiljalleen kouluhommien pariin.

On useitakin juttuja, joiden olen huomannut auttavan stressaantuneeseen ja ahdistuneeseen oloon omalla kohdallani. Esimerkiksi meditointi Headspace -sovelluksen avulla on yksi tehokas keino, ja lisäksi - yllätys yllätys - ulkona liikkuminen pienissäkin määrin. Lisäksi Bullet Journalin käyttö tai vaikkapa lukeminen ovat minulle myös hyviä rentoutumiskeinoja. Monena päivänä olen kuitenkin ollut töiden jälkeen niin väsynyt, etten ole saanut itseäni kammettua ulos, Bullet Journal on jäänyt vähälle huomiolle ja meditointiinkaan en ole jaksanut keskittyä. Myös jooga on unohtunut, vaikka heinäkuiset, joka-aamuiset aurinkotervehdykset olivat tosi ihana rutiini! Kaikkiin näihin mainitsemiini rentoutumiskeinoihin haluan nyt syksyllä panostaa taas enemmän samalla, kun palaudun "kesäväsymyksestäni".

Yksi mukava tapa rentoutua ja saada ajatuksia toisaalle on mielestäni myös elokuvien katselu. Erityisesti erilaisiin satumaailmoihin sijoittuvat fantasiaelokuvat toimivat siinä tarkoituksessa omalla kohdallani loistavasti. Klassikoina voisi mainita vaikkapa Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter -elokuvat, mutta vähän valoisammat kukkia, perhosia ja puhuvia eläimiä sisältävät lastenelokuvat satukuvaukset ovat ehkä kuitenkin parhaita.

Perjantaina katselimme siskoni ja äitini kanssa (ja kyllä isäkin saunasta palattuaan liittyi yleisöön asiantuntevan Wikipedia-kommentaattorin roolissa) Netflixistä Disneyn Cinderella -elokuvan, jonka Tuhkimona loisti Downton Abbeystakin tuttu Lily James. En ole mikään elokuvafanaatikko, ja minuun uppoaa hyvin monenlainen ja -laatuinenkin tuotanto varsin ongelmitta hieman olotilasta riippuen, mutta tämänkaltainen romanttinen satufilmatisointi toimii kyllä takuuvarmasti aina.

Disneyn piirrosklassikot ovat elokuvia, joita voisin katsella kerta toisensa jälkeen vielä näin akuisiälläkin. Harmillista, että meillä ei niitä dvd-varastoista löydy, mutta toisaalta hyväkin, sillä muuten niiden parissa saattaisi viettää aikaa enemmänkin kuin olisi aiheellista, enkä kyllä tarvitse yhtään enempää tekosyitä lusmuilulle kuin mitä tällä hetkellä käytettävissäni on.

Jos voisin ihan itse päättää, millaisessa maailmassa eläisin, se voisi olla juurikin tuollainen Tuhkimossa kuvattu satumaailma. Olen pienestä asti viihtynyt erinomaisen hyvin mielikuvitusmaailmoissa leikkien, ja Disneyn prinsessapiirretyt ovat antaneet noihin maailmoihin mitä erinomaisimpia rakennuspalikoita. Muistan erityisesti Pocahontas-leffan ruokkineen mielikuvitustani suuresti, ja hetkittäin olin hyvinkin vakuuttunut salatusta intiaaniprinsessataustastani.

Toissailtainen Cinderella tyydytti mitä tehokkaimmin eskapisminkaipuuni. Leffan jälkimainingeissa on ollut hauska leijailla, ja sitä paitsi Mäntyniemen puitteet toimivat satumaailmaromantisointituokioissa aika mukavasti. Aiheeseen liittyvänä sivukommenttina mainittakoon, että myös muun muassa Jane Austenin ja L. M. Montgomeryn tarinat istuvat tähän ympäristöön - jos nyt eivät täydellisesti - niin "ihan kivasti" ainakin.

Tuhkimon tarinasta inspiroituneena olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että enkös vain ihan hyvin voisi järjestää täällä suuret tanssiaiset, joihin kutsuisin kaikki valtakunnan kolmenkympin tienoilla huitelevat nuoret miehet, joista yhden kanssa rakastuisimme ensi silmäyksellä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti!

Postauksen kuvat on lainattu Disneyn kuvagalleriasta.

Syksyyn

Pari viikkoa sitten vehnäpellon ruiskaunokit olivat kauneimmillaan.

Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että kun syntymäpäiväni heinäkuun puolivälissä on ohi, alan jo salaa odotella syksyä. Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kesä olla kypsimmässä vaiheessaan, ja vaikka ilmat olisivatkin lämpimiä, luonto aloittaa hiljalleen valmistautumisen syksyn saapumiseen.

Jotenkin oma, sisäinen kalenterini on aina noudattanut kouluvuotta. Elo-syyskuussa alkaa uusi kierros, ja tammikuu luetaan jo kevääksi kevätlukukauden alkaessa (siksi siis, jos puhun keväästä, saatan todellisuudessa tarkoittaa keskitalvea). Kesä puolestaan on sellaista kummallista välioleiluaikaa, ikäänkuin tyhjäkäyntiä vanhan ja uuden lukuvuoden välissä. Ja tämäntapainen ajattelu siis muotoilee minun ajatuksissani vuodenkiertoa täysin riippumatta siitä, kulkeeko oma arkeni koulun lukuvuoden rytmissä vai ei.

Olin kouluvuosinani aina hirveän innoissani uudesta lukuvuodesta. Erityisesti tietenkin siitä, että se merkitsi uusien vihkojen, kirjojen, kynien ja kumien hankkimista, tai ainakin heikohkosti perusteltua syytä ryhtyä tällaisiin varustelutoimenpiteisiin. Parhaimmillaan koulun alkua varten käytiin myös vaate- ja kenkäostoksilla, ja erilaisia reppuja ja laukkujakin tuntui ilmestyvän kuvioihin useimmiten juuri elokuun alussa. Pelkästään tästä kirjoittaessani palaa tuo kihelmöivä innostuksen tunne elävästi mieleeni.

Nykyään en mitenkään erityisesti odota koulun alkua näin syksyn alla, vaikkei ajatus syyslukukauden alkamisesta yliopistoympyröissä mitään ikävämpiäkään tunnetiloja sentään aiheuta. Suunnitelmani on jättää tämä syyslukukausi viimeisekseni yliopistolla, joten siitä lienee syytä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mieleni tekisi sanoa, että rakastan syksyä vuodenajoista kaikista eniten, mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa. Keväällä nimittäin rakastan kevättä, kesällä kesää... Ja talvella toisinaan myös talvea, vaikka voin kyllä epäröimättä myöntää sen herättävän minussa vähiten innostuneita tunteita.

Tältä kirjoittaessani ulkona sataa juurikin syksyä enteilevästi. Tällaisesta sateesta nautin. Se ei ole kesäisen ukkoskuuron mukanaan tuoma, pikainen rankkasadekuuro, vaan kunnollinen, monta tuntia kestävä saderintama, joka kuulostaa ja tuoksuu ihan omanlaiseltaan. Ilma on lämmin ja tyyni, ja luonto tuntuu lähes nukahtaneen odottamaan sateen hellittämistä, mikä ennusteen mukaan tapahtuu myöhemmin iltapäivällä.

Kun aurinko tulee esiin, se lämmittää tuulettomalla paikalla huikean paahteisesti, juuri niin kuin aina kesän lopussa ja syksyn alussa. Illat alkavat olla hämäriä ja sisälle täytyy sytyttää valoja (mistä huomaan kaipaavani huoneeseeni vielä asennusta odottavaa kattovalaisinta).

Syksyyn sisältyy kuitenkin aina myös haikeutta menneestä kesästä. Kesä livahtaa ohi aina niin nopeasti ja yllättäen, samalla tavoin kuin se alkaakin. Minulle kulunut kesä on kuitenkin muodostanut niin hyviä muistoja, että niihin uppoutumalla pääsee helposti pujahtamaan takaisin kesään sinne kaivatessaan.