Herättelyä

Puita!

Olen siitä onnekas, että kotipihassani ja välittömässä lähiympäristössäni kasvaa paljon upeita, vanhoja puita. Kuusia, mäntyjä, lehtikuusia, tammia, koivuja... Osa niistä on yli 200-vuotiaita, ja on kiehtovaa kuvitella, mitä kaikkea ne ovat elämänsä aikana saaneet nähdä.

Mäntyniemen piha-alueelta saunarantaa kohti lähtiessä vastaan nousee Kalliometsä, joka nimensä mukaisesti on metsäinen kalliomäki. Kalliometsää kiertävät Varjotie ja Aurinkotie, joiden nimeämisessä niinikään on säästelty mielikuvitusta ja pitäydytty tiukasti teiden ominaisuuksia kuvailevalla linjalla. Mikäs siinä, sillä nimet todellakin sopivat kohteilleen mitä parhaiten.

Kalliometsässä on aikoinaan kulkenut hoidettuja puistopolkuja, joita pitkin herrasväki on voinut käyskennellä päiväkävelyillään. Nykyään metsä on luonnontilassa, ja merkkejä vanhoista poluista on vaikea havaita. Kauan sitten Varjotien pellonpuoleiselle reunalle istutetut kuuset luovat salaperäisen tunnelman, ja koko vanha metsä tuntuu kuin hengittävän kulkijan ympärillä.

Avoimesti puunhalaajaksi tunnustautuvana huomaan hakeutuvani usein kävelylle Kalliometsään ja sen läheisyyteen. Varmasti monella meistä on kokemuksia metsässä liikkumisen ja oleilun rentouttavasta, rauhoittavasta ja samalla virkistävästä vaikutuksesta. Metsän korkeimmalla kohdalla on männyn juurella laakeista kivistä aseteltu levähdyspaikka, josta on varmasti aikoinaan ollut hienot näköalat kauas Pyhäjärvelle. Nyt maisema on metsittynyt, mutta vielä järven näkee puiden lomasta, ja männyn alla voi ainakin istua kenenkään huomaamatta kaikessa rauhassa.

Mielikuvitustaan hieman kutittelemalla ei ole lainkaan vaikeaa löytää puuyksilöistä erilaisia persoonallisuuksia. Puiden erikoiset muodot, sijoittuminen toisiin puihin nähden ja esimerkiksi erilaisissa sää- tai valaistusolosuhteissa muodostuvat varjot ja värit luovat mielikuvia yksilöllisistä puupersoonista. Voisi myös hyvin todeta, että jokainen puu henkii omanlaistaan energiaa sitä koskettaessa. Toki on kokonaan koskettajasta kiinni, millaisia tuntemuksia kokemus herättää. Mutta sepä juuri onkin niin hienoa, että metsä on jokaiselle kokijalle omanlaisensa.

Luen parhaillaan Peter Wohllebenin kirjaa Puiden salattu elämä, joka valaisee hauskalla tavalla puiden maailmaa. Ihan kaikkea kirjassa mainittua en ottaisi kovin vakavasti, enkä usko tekstin olevan tarkoitettukaan otsa rypyssä luettavaksi. Kirja on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan jos toiseenkin herättävä, ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista kaikille, joita puiden sielunmaisema hiukankaan kiinnostaa.

Syysvaloa

Olen jo jonkin aikaa kytistellyt sopivia valokuvausilmoja syyskuvien ottamista varten. Viime aikoina on kuitenkin ollut joko liian pilvistä, liian sateista tai liian tuulista, kun kaipaamani olosuhteet edellyttäisivät kirkasta, tyyntä ja aurinkoista säätä.

Tänä aamuna heräsin vastentahtoisesti Onnin tarvitessa ovenavauspalvelua seitsemän jälkeen. Koska laiskistuneena olen antanut itseni lipsua aikaisista herätyksistä, olisin nytkin mielelläni nukkunut vielä. Onneksi satuin kuitenkin vilkaisemaan ikkunasta, sillä aamu oli kuin tehty valokuvausta varten!

Ensimmäistä kertaa maa oli huurteessa yön jäljiltä (tai ainakaan en ole ollut aiemmin hereillä tarpeeksi aikaisin huomatakseni sitä), ja järvi oli paksun usvan peitossa. En ole valokuvannut aikoihin, ja pieni aamukävely rantaan kameran kanssa tuntui ihanan virkistävältä. Jospa tästä nyt saisi sitä innostusta ryhtyä taas kirjoittamaan - niin blogia kuin graduakin. Blogiin kirjoittaminen voisi olla hyvää alkulämmittelyä ja kirjoituskanavien availua, josta voisi mukavammin siirtyä gradun pariin. Eikö? Siinä ainakin voisi olla ideaa kirjoitusrutiinia ajatellen, kokeilemalla epäilemättä selviää.

Tämä kaunein aika syksystä kestää vain hetken, joten siitä täytyy yrittää ottaa kaikki irti. Keltaisena auringossa hohtavat lehdet tuntuvat loistavan ihmeellistä valoa, jota en omilla taidoillani osaa edes valokuviin ikuistaa. Täytyy taas muistaa myös nauttia luonnosta ilman jatkuvaa kameran linssin läpi kurkistelua. Syksy tuoksuu ihmeelliseltä, ja hiljaisuuskin on ihan omanlaistaan. Omalla kohdallani ainakin on ihan paikallaan harjoitella taas pysähtymistä ja hetkeen keskittymistä. Iltapäivällä jätän kameran kotiin.

Syksyyn

Pari viikkoa sitten vehnäpellon ruiskaunokit olivat kauneimmillaan.

Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että kun syntymäpäiväni heinäkuun puolivälissä on ohi, alan jo salaa odotella syksyä. Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kesä olla kypsimmässä vaiheessaan, ja vaikka ilmat olisivatkin lämpimiä, luonto aloittaa hiljalleen valmistautumisen syksyn saapumiseen.

Jotenkin oma, sisäinen kalenterini on aina noudattanut kouluvuotta. Elo-syyskuussa alkaa uusi kierros, ja tammikuu luetaan jo kevääksi kevätlukukauden alkaessa (siksi siis, jos puhun keväästä, saatan todellisuudessa tarkoittaa keskitalvea). Kesä puolestaan on sellaista kummallista välioleiluaikaa, ikäänkuin tyhjäkäyntiä vanhan ja uuden lukuvuoden välissä. Ja tämäntapainen ajattelu siis muotoilee minun ajatuksissani vuodenkiertoa täysin riippumatta siitä, kulkeeko oma arkeni koulun lukuvuoden rytmissä vai ei.

Olin kouluvuosinani aina hirveän innoissani uudesta lukuvuodesta. Erityisesti tietenkin siitä, että se merkitsi uusien vihkojen, kirjojen, kynien ja kumien hankkimista, tai ainakin heikohkosti perusteltua syytä ryhtyä tällaisiin varustelutoimenpiteisiin. Parhaimmillaan koulun alkua varten käytiin myös vaate- ja kenkäostoksilla, ja erilaisia reppuja ja laukkujakin tuntui ilmestyvän kuvioihin useimmiten juuri elokuun alussa. Pelkästään tästä kirjoittaessani palaa tuo kihelmöivä innostuksen tunne elävästi mieleeni.

Nykyään en mitenkään erityisesti odota koulun alkua näin syksyn alla, vaikkei ajatus syyslukukauden alkamisesta yliopistoympyröissä mitään ikävämpiäkään tunnetiloja sentään aiheuta. Suunnitelmani on jättää tämä syyslukukausi viimeisekseni yliopistolla, joten siitä lienee syytä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mieleni tekisi sanoa, että rakastan syksyä vuodenajoista kaikista eniten, mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa. Keväällä nimittäin rakastan kevättä, kesällä kesää... Ja talvella toisinaan myös talvea, vaikka voin kyllä epäröimättä myöntää sen herättävän minussa vähiten innostuneita tunteita.

Tältä kirjoittaessani ulkona sataa juurikin syksyä enteilevästi. Tällaisesta sateesta nautin. Se ei ole kesäisen ukkoskuuron mukanaan tuoma, pikainen rankkasadekuuro, vaan kunnollinen, monta tuntia kestävä saderintama, joka kuulostaa ja tuoksuu ihan omanlaiseltaan. Ilma on lämmin ja tyyni, ja luonto tuntuu lähes nukahtaneen odottamaan sateen hellittämistä, mikä ennusteen mukaan tapahtuu myöhemmin iltapäivällä.

Kun aurinko tulee esiin, se lämmittää tuulettomalla paikalla huikean paahteisesti, juuri niin kuin aina kesän lopussa ja syksyn alussa. Illat alkavat olla hämäriä ja sisälle täytyy sytyttää valoja (mistä huomaan kaipaavani huoneeseeni vielä asennusta odottavaa kattovalaisinta).

Syksyyn sisältyy kuitenkin aina myös haikeutta menneestä kesästä. Kesä livahtaa ohi aina niin nopeasti ja yllättäen, samalla tavoin kuin se alkaakin. Minulle kulunut kesä on kuitenkin muodostanut niin hyviä muistoja, että niihin uppoutumalla pääsee helposti pujahtamaan takaisin kesään sinne kaivatessaan.

Heinäkuinen hetki

Viime lauantai-iltana teimme pienen iltakävelyn Onnin kanssa. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista, sillä jokaisen koiranomistajan elämään melko rutiiniomaisesti kuuluvat tuollaiset pienet iltakävelyt, joiden pääasiallisena funktiona ei välttämättä useinkaan ole ympäröivän luonnon ihaileminen tai muu runollinen oheistoiminta  - pikemminkin päinvastoin.

Tuo lauantaipäivä oli ollut enimmäkseen harmaa ja sateinen, joten illalla kirkastunut taivas ja auringonlasku tekivät tuollaisesta rutiiniulkoilusta hyvinkin houkuttelevaa. Kyse ei ollut mistään pitkästä lenkistä, kunhan kaikessa rauhassa kävelimme peltojen välistä tietä pitkin hevoslaitumen ohi mansikkapellon nurkalle saakka.

Ilta-aurinko sateisen päivän jälkeen oli jotenkin ihan erityisen kaunis, kun se ruusukullan värisellä valollaan kutitteli tanssivia hyönteisiä ja tienpientareen heinikoita.

Ensin mietin, että jos oikein nopeasti kipaisen kotiin, ehdin vielä tulla kameran kanssa kuvaamaan tuota hienoa kesäillan valoa, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin: jospa tällä kertaa vain nauttisin siitä pienestä hetkestä, jonka auringonlaskun valo tarjoaa heinäkuun iltana. Painaisin näyn mieleeni ja antautuisin osaksi sitä. Niin myös tein, ja olen siitä iloinen. Todennäköisesti ehdin toisen kerran ihan ýhtä lailla harjoitella auringonlaskun valon kuvaamista, ja blogiinkin kyllä riittää kuvamateriaalia.

Vaikka lukeudunkin niihin, jotka helposti kaivavat kiireellä kännykän esille ikuistamaan kaikki ikuistamisen arvoiset (enemmän ja vähemmän..) hetket ja juoksentelen sateessa kamera paidan alla jahtaamassa sateenkaaria, olen viime aikoina vähän useammin havahtunut siihen, että kännykkää ei tarvitse kantaa jatkuvasti mukana, kamerasta puhumattakaan. Kameran linssin läpi tihrustaessa kauniit asiat aina vähän "laimenevat", eivätkä ainakaan minun taidoillani välity valokuvasta lainkaan yhtä hyvin kuin todellisuudessa. Siksi tuntuu hyvältä ja myös tärkeältä välillä pysähtyä ihailemaan ympärillään olevaa kauneutta ja hymyillä kaikessa rauhassa sille ajatukselle, että kaiken maailman kuvausvälineet eivät sillä hetkellä ole lähimaillakaan. Silloin voi itse olla osa tuota tilannetta ja hetkeä ja koko ympäröivää maailmaa aika ainutlaatuisella tavalla. Ihana oivallus.

Viime lauantai sattui olemaan myös syntymäpäiväni, ja sain äidiltä lahjaksi hänen kaksi vuotta sitten kirjoittamansa runon, joka sopii siihen iltaan melkein täydellisesti:

Varjoisasta tuuheasta lehdosta

aukeaa polunmutka

niityn laitaan,

niitylle

joka kultaisessa auringossa nauraa

häikäisevää vihreää naurua

     kultaista naurua

heilimöivä heinikko hymyilee tuulessa,

voikukanhöytyvät kieppuvat hetkisen riemuissaan

     kunnes häviävät näkymättömyyksiin,

ja jos oikein tarkkaan kuuntelet,

harakankellojen vieno kilkatus ja päivänkakkaroitten kuoro

soi tuulen suhinassa

     metsäkirvisen ja peipon soolojen taustalla.

Hyss... Pysähdy tähän...

Nuuhkaise...

Entä tuoksujen sinfonia, heinien kukkien puiden tuhannet sävyt!

     Suloiset, hennot, voimakkaat, kirpeät... huumaavat!

(Siitä saat keksiä oman sävellyksen.)

Sinne niitylle siis vaella,

sinne kulje ajatusten teitä,

lehtien havina korvissasi,

     ja vanhat viisaat kuuset pylväikkönä niityn laidassa

nyökyttävät, ojentavat sinulle

ystävälliset pitkäsormiset kätensä, joita vaaleanvihreät

     sormenpäät koristavat

kuin juuri maalatut juhlakynnet.

Kesä rupattelee kaikkialla ympärilläsi,

vilistää hyppii pyrähtelee,

lehahtaa parveilee ja 

     surina pörinä lähestyy kaikkoaa,

mutta varo askeleitasi

sillä poimulehden kastepisarasta peilautuu koko maailma

     kun vain maltat kumartua ja kuiskata sille:

- Saisinko katsoa?

Muistojeni kuvakirjaan

talletan tämän kaiken

kesän ihanuuden,

niin että talven tuiskutessa ikkunan takana

voin rauhassa käpertyä nojatuoliini takkatulen loisteeseen

ja lehteillä tarkkaan

jokaisen sivun.

A. L.-P. (2014)

Sateenkaarijahtia ja lintubongausta

Viime viikolla satoi. Ja satoi. Ja satoi. Ja ukosti. Ei siinä sinänsä mitään, itse pidän varsinkin ukonilmasta kovasti. Nyt tosin teen kesäsijaisuutta äidin päiväkodissa, ja siellä jatkuvat sadekelit ukkosesta puhumattakaan tuovat arkeen omat haasteensa. Selvitty on kuitenkin, eivät ole sokerista nämä maaseudun lapset (eivätkä aikuiset).

Ukkosrintaman lähestymisen seuraaminen on kutkuttavaa. Taivaanrannasta nousevat, mustat pilvet, painostavan lämmin ja seisova ilma, sitten yltyvä, rajuilmaa ennustava tuuli ja kaukainen salamointi ja jyrähtely. Myöhemmin korviahuumaava meteli, kun sade yrittää piiskaa kattoa, seiniä ja ikkunoita kaikella voimallaan, koko taivaan valaisevat salamat ja niitä seuraavien jyrähdysten jännittävä odotus.

Ukkoskuuron väistyessä saa nauttia raikastuneesta ilmasta ja usein upeasta värien kontrastista, kun aurinko valaisee maisemaa tummien ukkospilvien vielä väijyessä taustalla.

Viime viikolla juoksentelin ilta-auringossa pitkin Mäntyniemen pihamaita jahtaamassa sateenkaarta, kameraa hupparin sisällä sateelta suojaten ja sukat märkinä äkkiä jalkaan lykätyissä, liian isoissa Tokmannin crocseissa. Huikea sateenkaari kaartui Kalliometsän yli täydellisenä ja kaksinkertaisena. (Joskus kieltämättä mietin, että paras olisi vain nauttia kauniista näyistä ihan ilman kameraa sen sijaan, että niitä tuijottelee linssin läpi ja onnistuu tallentamaan vain murto-osan tunnelmasta. Mutta pitäähän sitä yrittää, kun innostus iskee!)

Viikonloppuna piti Onnin kanssa kääntyä aamukävelyllä takaisin hakemaan kameraa ja pidempää objektiivia, jotta pääsisi harjoittelemaan kuvaustaitoja kosteikossa äkätyn joutsenen aamurauhan kustannuksella. Kameran haettuamme hiivimme vehnäpeltoon, käskin Onnin odottamaan ja yritin varovasti lähestyä lintua. Ei tässä Konsta Punkkaan pääse itseään ihan heti vertaamaan, mutta olipahan jännittävää! (Lupasin kuitenkin joutsenelle olla häiritsemättä sitä uudestaan kovin pian.) Ja Onni odotti niin hienosti paikallaan, tosin tuskinpa se koko joutsenta edes äkkäsi, vehnä taisi kaverin korkeuksissa ihan tehokkaasti peittää näkyvyyden.

Auringonlaskujen mökki

Kadehdin hyttysiä, jotka asuvat mökillämme Puruveden rannalla. Ne saavat joka ilta nauttia upeista auringonlaskuista aitiopaikalta, näkevät saderintamien liukuvan horisontissa ja pääsevät juhla-aterialle aina jonkun meistä tai vieraamme saapuessa viihtymään pienellä saunamökillämme.

Eilen mökillä käydessäni olin tosin varautunut hyttysarmeijaan kyllästämällä itseni karkotteella, ja se toimikin erinomaisen hyvin: Vain pari inisijää löysi mieluisan paikan, mihin aterimensa iskeä. Mutta oli niitä kyllä ihan tolkuton määrä, ilman karkotetta ei tuonne mökkirantaan ole asiaa, ellei syystä tai toisesta ole välinpitämätön itikoiden suhteen.

Eilen oli vähän sellainen valokuvailunharjoitteluinnostuspäivä, ja koska sattui olemaan suht pilvetön ja tyyni ilta, tartuin tilaisuuteen jahdata auringonlaskua tuonne Puruveden äärellä sijaitsevalle mökillemme. Mökki on yksinkertainen ja vailla mukavuuksia, siinä on pieni sauna ja tupa, sähköt löytyvät mutta juoksevaa vettä ei. Siellä on mukava käydä toisinaan saunomassa, ja ranta on oma lempparini uintipaikkana. Nopeasti syvenevän rannan pohja muuttuu alun pikkukivistä hienoksi hiekaksi, ja aallonmurtajan kiviltä on hauska hyppiä veteen. Nyt vesi oli niin korkealla, ettei aallonmurtajan kiviröykkiöistä näkynyt juuri mitään, mutta tavallisesti suurimmat kivet ovat hieman vedenpinnan yläpuolella. Puruveden vesi on niin kirkasta, että useammankin metrin syvyydessä näkee vielä selvästi pohjaan sopivassa valaistuksessa.

Tuo meidän rantamme on melko karu ja kivikkoinen. Mökki istuu niin keskellä mäntymetsää, että myöhemmin kesällä voi melkein poimia mustikoita suoraan kuistin portailta. Naapurit ovat riittävän etäällä, ja sainkin eilen illalla nauttia kaikessa rauhassa ympäröivän luonnon äänistä (kuului siellä muutakin kuin itikoiden ininää) ja upeasta auringonlaskusta iltapäivän aikana lämmenneillä rantakivillä.

Onni ei ole uimaripoika, mutta rantaan ajautuneissa roskissa kieriskelyn kirvoittamia reaktioita emännässä oli ilmeisen hauska seurailla.

Ja auringonlaskuenergian keräämistä ajatellen tuo mökkimme onkin kyllä The Place To Be.