It's not you, it's me.

Kävin maanantaina yksityisen lääkäriaseman ihotautilääkärillä esittelemässä aknen koristelemaa naamaani. En odottanut suuria, mutta halusin kuitenkin saada lääketieteellisen näkemyksen vaivani hoidosta.

Akne on viehättänyt läsnäolollaan omalla kohdallani murrosiästä asti. Se ilmestyi yläasteella ja lukiossa se viihtyi seurassani aina vain paremmin. Kävin ihotautilääkärillä ja söin pari antibioottikuuria saamatta niille minkäänlaista vastetta. Isotretinoiini-kuuri (esim. Roaccutan) oli harkinnassa, mutta ensin päätettiin kokeilla yhdistelmäehkäisypillereitä, mikä tietysti muutenkin olisi edellytys isotretinoiinin käytölle. Muistan, miten tyytyväinen olin aknen hoitoon kirjoitettuun pillerireseptiin, sillä kela-korvauksen myötä valmisteen hinta oli vain joitakin euroja. Hitto, miten kätevää! Pillerit eivät aiheuttaneet minulle pientä pöhötystä kummempaa sivuhaittaa. Päinvastoin hyödyt olivat selvät: säännöllinen ja "omassa hallinnassani oleva" kuukautiskierto sekä selvästi parempi iho. Vannoin pillereiden nimeen enkä uskonut luopuvani niistä ennen suunnitelmia perheen perustamisesta.

Jatkoin yhdistelmäehkäisyvalmisteiden käyttöä syksyyn 2014 eli noin 7-8 vuotta. Sitten neuvolalääkäri oli reseptin uusimisen yhteydessä pistänyt merkille, että silmänpohjakuvissani oli näkynyt muutoksia, minkä johdosta hän ei enää voinut suositella yhdistelmävalmisteiden käyttöä (diabeetikoiden silmänpohjamuutoksia seurataan säännöllisesti, sillä niiden ilmeneminen liittyy diabeteksen lisäsairauksiin). Siirryin käyttämään minipillereitä, ja kas kummaa, akne alkoi jälleen herätä horroksestaan ja hiljalleen satunnaiset vierailut leukapielissä muuttuivat vakituiseksi asutukseksi poskilla, yläselässä, leuassa ja leukalinjassa. Isoja, hyvinkin kipeitä ja kaiken kaikkiaan kerrassaan komeita paukamia!

Ensin ajattelin, että ok, menee varmaan oma aikansa ennen kuin kroppa tottuu uuteen valmisteeseen. Minipillerit eivät kuitenkaan tuntuneet lopulta hyvältä vaihtoehdolta. Ehkäisykeinona ne kyllä ajoivat asiansa, mutta kuukautiskiertoni oli täysin arvaamaton ja naamani puolesta olisin varmaan mennyt 15-vuotiaasta. Lisäksi minusta alkoi tuntua, että vaikka voisinkin siirtyä takaisin yhdistelmäehkäisyyn (kun kysyin asiasta diabeteslääkäriltäni, hän totesi, ettei silmänpohjissani ollut muutoksia vaan kuvissa näkyi jokin harmiton rakennemuutos tms. eikä hän sen puolesta nähnyt ongelmana jatkaa yhdistelmäehkäisyn käyttöä vielä muutamaa vuotta) ja todennäköisesti se hoitaisi tilanteen päällisin puolin, en kuitenkaan voisi syödä pillereitä lopun ikääni. Ja kun niistä taas joskus luopuisin, olisi tilanne jälleen sama, ja joutuisin joka tapauksessa etsimään ongelmaan ratkaisua muualta. Miksen siis ryhtyisi töihin nyt saman tien.

Tämän vuoden helmikuussa jätin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan. Sen jälkeen kiertoni on hieman tasaantunut, mutta tuntuu edelleen hakevan normaalia rytmiään. Ihoni on mennyt huonompaan kuntoon, mutta en pidä sitä kokonaan pillereiden lopettamisen seurauksena, sillä akne oli kyllä aktiivinen jo minipillereitä syödessänikin.

Minua on alkanut kiinnostaa hyvinvointi kokonaisuutena. En enää niinkään lähesty akneani oireiden hoidon kautta, vaan minua kiinnostavat syyt oireiden taustalla, sillä siihen vaikuttamalla uskon olevan mahdollista saavuttaa parhaat tulokset. Oikeastaan olen jo jonkin aikaa ollut varma, että ruokavalion kautta pystyn eniten vaikuttamaan ihoni kuntoon. Tietysti on tärkeää hoitaa ihoa myös ulkoisesti käyttäen laadukkaita ja omalle iholle sopivia tuotteita, mutta uskon aknen olevan oire jostain muusta. Omalla kohdallani heittelehtivä verensokeritasapaino varmasti on yksi aknea innoittava tekijä, ovathan korkeat verensokeriarvot omiaan ruokkimaan kaikenlaisia tulehdustiloja.

Kesällä luin Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino -kirjan, joka tarjosi oivalluksia ja herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Olin jo aikaisemmin tullut siihen tulokseen, että aknea en enää halua hoitaa antibiooteilla tai ehkäisypillereillä isotretinoiinista puhumattakaan, ja kirjan luettuani olin entistä enemmän sitä mieltä. Ihotautilääkärille en lähtenyt ennen kuin nyt, sillä olin varsin varma, ettei minulle tarjottaisi muita hoitovaihtoehtoja kuin noita, joista en kuitenkaan olisi kiinnostunut.

No, ruokavalioremontit ja muut hienot aikomukset ovat jo monen kuukauden ajan jääneet lähinnä aikomuksiksi, ja akne on alkanut vaivata mieltäni yhä enemmän. Lopulta päätin kuitenkin varata ajan lääkärille elätellen pienen pientä toivoa siitä, että hän sattuisi olemaan sellainen tapaus, joka ehkä osaisi tarkastella tilannettani kokonaisuutena eikä keskittyisi pelkkien oireiden hoitoon. Myönnän kyllä olevani perusluonteeltani melko hyväuskoinen optimisti.

Lääkäri selvitti hoitohistoriani ja sairaustaustani. Hormonaalista ehkäisyä en halunnut, ja samalla se valinta sulki pois isotretinoiini-kuurin (isotretinoiini on niin haitallista sikiölle, että sen käyttö edellyttää jo lainkin voimin riittävää ehkäisyä (mieluiten pillerit tms. + kondomi) ja lisäksi naisen on käytävä joka kuukausi raskaustestissä). Antibioottien uudelleenkokeilua lääkäri olisi mieluiten suositellut, mutta koska minulla on Crohnin tauti, olisi elimistön härnääminen antibiooteilla turhan suuri riski. Otin esille epäilykseni siitä, että hormonitoimintani on vinksallaan ja mietin, olisiko sitä aiheellista testata. Lääkäri antoi yllättävän vastauksen: "Me kaikki käymme läpi samat hormonaaliset muutokset murrosiässä. Toisille tulee akne, toisille ei. Hormonien osuutta akneen on vaikea osoittaa." Suurin piirtein näin. Okei, mutta kun mielestäni olen jo hyvän aikaa sitten ohittanut murrosiän (29v hello!), niin päteekö tuo selitys minun tapauksessani? Tiedustelin myös lääkärin näkemystä ruokavalion merkityksestä. Hän totesi, että aihetta on tutkittu kovin vähän, ja saadut tulokset ovat hieman ristiriitaisia. Kuulemma jotkin tutkimukset esittävät maitotuotteiden käytön edistävän aknea, mutta hän ei koe voivansa suositella nuorille maitotuotteista luopumista aknen hillitsemiseksi. Kannattaa kuitenkin välttää rasvaisia ruokia ja juustoja. Selvä.

Sain pari reseptiä antibioottivoiteisiin, joita käyttäisin vuorotellen, koska kumpaakaan ei saanut käyttää kovin pitkiä jaksoja putkeen. Toisen sisältämä valkaisuaine voi kuulemma värjätä tyynyliinaa tai pyyhettä, sitä kannattaa varoa. Näiden voiteiden käyttö oli ainoa keino, mitä hän osasi suositella akneni hoitoon. Ja jos voiteet kovin kuivattavat ihoa, löytyy apteekista akneiholle sopivaa perusvoidetta.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta hakea noita voiteita apteekista.

Lääkärikäynti todisti minulle, että on todellakin aika kääriä hihat ja ryhtyä toimeen, sillä olen kuitenkin oman itseni paras asiantuntija. Luvassa on ruokavalion siivouskokeilua ja minulle sopivien ihonhoitotuotteiden etsintää, joihin keskityn erillisissä postauksissa myöhemmin. Jospa täällä blogissa aiheesta kirjoittamalla saisin itseni sitoutettua tosissaan itsestäni huolehtimiseen! En odota näkeväni pikaisia tuloksia enkä usko, että välttämättä edes pääsisin kokonaan aknesta eroon. Olisin kuitenkin iloinen, jos saisin edes jotain aikaiseksi, pienikin askel parempaan suuntaan ilahduttaisi suunnattomasti.

Hei akne, oon miettiny mun tulevaisuutta, enkä nää meitä siellä yhdessä. Oot opettanu mulle paljon, kiitos siitä, mut nyt on aika lähteä eri teille. Ja tuli ihan hei ideana vaan mieleen, että sä varmaan sopisit täydellisesti tohon Exiä rannalla -konseptiin! Mut anyway, tää oli nyt tässä.

Diabeteshirviö

Kävin tänään diabeteskontrollissa Tikkamäellä, ja pitkäaikaisverensokerini (HbA1c) oli ennätyskorkea: 9,8%.

Okei, odotinkin arvon nousseen, sillä kevät on ollut ennätysvaikea diabeteksen hoidon (ja monen muunkin asian) suhteen, mutta ihan noin suurta lukemaa en osannut aavistaa kuulevani. Hoitotasapainoni on ollut kehno jo vuosia (sairastuin ykköstyypin diabetekseen vuonna 1997, ja arvot ovat heittelehtineet enemmän tai vähemmän murrosiästä asti), ja minun on ollut äärimmäisen vaikea motivoitua tilanteen korjaamiseksi. Yrityksiä on ollut kyllä useita, mutta ne ovat jääneet aina yrityksiksi.

Ehkä suurin ongelma on ollut siinä, etten ole koskaan oikeastaan pitänyt diabetesta minään haittana tai ongelmana. Tarkoitan siis, että oloni on ollut hyvä, vaikka arvot ovatkin seilanneet tarpeettoman korkealla. Miksi siis toimia, jos mikään ei tunnu olevan vialla? Ja selvyydeksi sanottakoon, että olen kyllä varsin tietoinen diabetekseen liittyvistä lisäsairauksista ja muista komplikaatioriskeistä, joita pitkään jatkuneeseen huonoon hoitotasapainoon liittyy, mutta edes niiden tiedostaminen ei ole riittänyt pitämään yllä hoitomotivaatiota.

Vasta nyt keväällä olen huomannut, miten korkeat verensokerit voivat väsyttää ihan omanlaisellaan tavalla, ja muutenkin yleiskunto on ollut selkeästi kehnompi. Olen toki ennenkin voinut aika ajoin vähän huonosti, kuten varmaan suurin osa terveistäkin ihmisistä, mutta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti tunnen kropassani, että tietyt oireet johtuvat nimenomaan diabeteksesta ja korkeista verensokereista. Se on ollut melkoisen herättävä oivallus. Ja jos oloni on ollut ihan hyvä silloin, kun HbA1c pyörii 9% lukemissa, miten hyvin voisinkaan voida, jos sokeriarvot liikkuisivat tavoitealueella? Enhän minä edes tiedä sitä!

Suurin oire on tosiaan ollut väsymys, ja nimenomaan "diabetesväsymys", kuten olen alkanut sitä itsekseni kutsua. Se on väsymystä, jota en pysty liittämään lyhyisiin yöuniin tai muuhun "terveeseen" väsymykseen, eikä se häviä nukkumalla. Välillä olen hyvinkin energinen, mutta sellaiset hetket kestävät yleensä vain vähän aikaa. Päätäni on särkenyt viime aikoina useammin, suussa maistuu pahalta, iho oireilee ja vatsa turpoaa herkästi. Joskus näille oireille saattaa löytyä selitys muustakin kuin diabeteksesta, mutta olen oppinut aika hyvin laskemaan 1+1 syitä miettiessäni... Ei tarvitse olla lääketieteen ammattilainen ymmärtääkseen, että enimmäkseen koholla oleva verensokeri antaa huikean hienon alustan kropan jatkuville tulehdustiloille, ja toistuvat suuret heilahtelut matalista korkeisiin rasittavat elimistöä tarpeettomasti.

Minulle on ehkä ollut tarpeenkin käydä eräänlaisella aallonpohjalla diabetekseni hoidossa, sillä nyt motivaatio tilanteen korjaamiseksi on alkanut heräillä. Vaalin sitä tarkkaan, etten haukkaa liian suurta palaa kerralla ja tukahduta koko hommaa alkuunsa. Ensin yritän lisätä mittaamista ja muistaa ottaa ateriainsuliinin (bolukset) insuliinipumpulla. Lääkärini sanoi tänään, että vaikka sitten arvioisi boluksen määrän vähän summamutikassa, mutta kuitenkin ottaisi edes jotain, ja täytyy sanoa tuon summamutikka-arvioinnin olevan suuri vahvuuteni... Hiilihydraattimäärien arviointia sen sijaan lähden harjoittelemaan pikku hiljaa, sillä se on aina ollut suurin kompastuskiveni.

Mahdollisille kanssadiabeetikoille haluan vinkata loistavasta sovelluksesta, josta olen todennut omalla kohdallani olevan suurta apua diabeteksen hoidon seurannassa. Latasin mySugr-sovelluksen jo alkuvuodesta, kun pidin verensokerisensoria viikon verran, ja pidän siitä todella paljon! Olen kokeillut aikaisemmin muitakin verensokerin seurantaan tarkoitettuja sovelluksia, mutta tämä on ehdottomasti kaikista paras, En tässä esittele sitä sen tarkemmin, mutta suosittelen tutustumaan! Nyt haaveilen verensokerimittarista, joka lähettäisi mittaustuloksen suoraan sovellukseen... Manuaalinenkin käyttö on kyllä tehty helpoksi. Keväällä sovelluskin oli minulla vain tyhjän panttina, kun en jaksanut muistaa edes sairastavani koko diabetesta, mutta nyt yritän ottaa siitä kaiken irti ja "kesyttää diabeteshirviöni", kuten sovelluskin kannustaa tekemään. Tästä tilanteesta ei ainakaan voi enää päästä kuin parempaan suuntaan!

Lähtölaskentaa

Viikon päästä tähän aikaan on tämä Joensuun asunto tyhjennetty, siivottu ja ovi suljettu viimeistä kertaa. Olen jo suunnitellut siivoavani paikkoja etukäteen, jotta tiistaina ei enää tarvitse kuin viimeistellä pikaisesti. Tosin kokemus on tähän ikään mennessä opettanut, että muuttopäivänä tekemistä löytyy aina enemmän kuin kuvitteli... Mutta ainahan voi toivoa tämän kerran olevan poikkeus siihen sääntöön.

Viime viikonloppuna pidettiin sadetta ja katsottiin jääkiekkoa. Lauantain sade tuli kyllä todella tarpeeseen, eikä vähiten perjantai-iltana äidin kanssa istutetuille perunoille. Vettä tulikin koko päivän lähes kaatamalla, mikä antoi loistavan tekosyyn laiskotella sisällä. Olen ollut jostain syystä hirveän väsynyt viimeisen viikon verran eikä mitään "jostain syystä", vaan ihan puhtaasti siksi, että verensokerit ovat heittäneet sellaista häränpyllyä tänä keväänä, ettei moinen vain voi olla vaikuttamatta vireystilaan, joten ihan mielellään otin tuon lauantain vähän rennommin.

Sunnuntaina saatiin nauttia ihanasta sateenjälkeisestä raikkaudesta auringonpaisteessa. Pihamaa tuntui ihan pullistelevan vihreydessään, ikäänkuin luonnolla olisi kiire puhjeta kukkaan joka puolella. Tuomi on jo kukkinut, omenapuut ovat nyt kauneimmillaan, juhannusruusu tekee nuppua... Luulenpa, että ensi viikolla muuton aikaan sireenit ovat Mäntyniemessä jo täydessä kukassa. Myös kielojen kukintaa odotan kovasti, saunarannassa ne valmistautuivat sunnuntaina ahkerasti.

Aikaisemmin julistin toukokuun olevan mielessäni vielä kevätkuukausi, vaikka olisi millaiset helleaallot ja kesäiset ilmat. Nyt toukokuuta on enää viikko jäljellä, ja luovun suosiolla tuohon ajattelutapaan takertumisesta. Kesä ei lue kalenteria, ja on selvästikin saapunut hieman etuajassa mutta aina yhtä tervetulleena!

Minulle tämä kevät on ollut aikamoista vuoristorataa useammallakin elämän osa-alueella. Nyt tuntuu, että oma tie on alkanut hiljalleen selkiytyä, eikä mikään ole tuntunut paremmalta. Sitähän ei vielä tiedä, mihin se tie lopulta johtaa, mutta olo on kuitenkin levollinen ja rauhallisen odottava. Olkoonkin, että etsiskellessä on mennyt monta vuotta, kaikella tähän mennessä tapahtuneella on varmasti ollut oma, tärkeä osansa tässä ja tulevassa hetkessä. Aika älytön tunne, kun alkaa lopulta päästä käsiksi omaan itseensä ja oivaltaa niitä asioita, jotka todella ovat itselle tärkeitä. Tuntuu, että tästä kaikki vasta alkaa.

Taakse jää

Kuten edellisessä kirjoituksessani sanoinkin, tuntuu Kesälahdelle muuttaminen parhaalta ratkaisulta pitkään aikaan. Vaikka tänne maalle vakituisesti siirtyminen vaatiikin monenlaista pientä järjestelyä, uskon sen olevan kaiken vaivan arvoista.

Ei Joensuusta lähteminen kuitenkaan aivan yhdentekevää ja helppoa ole.

Olen nyt asunut Joensuussa neljä vuotta, ja olen viihtynyt kaupungissa paremmin kuin hyvin. Joensuusta löytyy kaikki, mitä tarvitsen, ja pari erityismainintaakin on syytä jakaa:

• Ykköstyypin diabeetikkona olen saanut huipputason hoitoa, ja näiden vuosien aikana olen oppinut sairaudestani myös paljon uutta. Onneksi en kuitenkaan joudu luopumaan hoitosuhteestani, sillä insuliinipumppupotilaana jatkan edelleen keskussairaalan asiakkaana myös muuton jälkeen.
• Pohjois-Karjalan Seurakoirat (PoKS ry) on ollut minulle ja Onni-koiralleni huippuseura agilityn harrastamiseen. Hieno halli ja loistavat ohjaajat sekä tietysti muut harrastajat ovat tarjonneet ympäristön, jossa olemme saaneet kehittyä omassa tahdissamme yhteisestä harrastuksesta nauttien. Varsinkin tämänhetkinen ryhmämme on ihan mahtava porukka, ja olemme päässeet paljon eteenpäin viime kuukausina. Olisi hirveän sääli jättää rakas harrastus muuton myötä, joten yritän varmaankin syksyllä ajella Kesälahdelta käsin treeneihin kerran viikossa, kun kuitenkin Joensuussa tulee käytyä opiskelujenkin takia aina toisinaan.

Opintoni Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella jatkuvat vielä ainakin ensi syyslukukauden ajan. Tavoitteeni on saada luokanopettajan opinnot viimeisteltyä jouluun mennessä. Läsnäoloa edellyttäviä opintoja on kuitenkin niin vähän, ettei minun niiden takia tarvitse asua Joensuussa. Tänne Mäntyniemeen minun on saatava aikaiseksi sopiva työtila, jossa voin rauhassa keskittyä gradun kirjoittamiseen ja muihin hommiini, kun kerran yliopiston kirjastolle ei enää noin vain lähdetäkään.

Täällä on myös jatkuvasti niin paljon muutakin puuhaa, että kouluhommien tekeminen vaatii epäilemättä melkoista keskittymistä ja sitoutumista. Joensuussa on ollut helppo paneutua (niin halutessaan...) vain opiskeluun, kun häiriötekijät ovat olleet varsin olemattomia.

Viimeiset kaksi vuotta olen asunut Rantakylässä, joka kenties hieman kyseenalaisesta maineestaan huolimatta on osoittautunut tosi viihtyisäksi paikaksi. Keskustaan ja yliopistolle pääsee nopeasti polkupyörällä, autolla tai bussilla, joka olikin ilahduttavan näppärä kulkuväline etenkin kotiovelta rautatieasemalle ja takaisin kulkiessa. (En tosin käsitä, miksi aloin käyttää bussia vasta viime vuoden loppupuolella, siihen asti kuljin junalle muutaman kilometrin matkan aina kävellen tai pyörällä kaikkine tavaroineni ja koiran kanssa, vaikka bussipysäkki tosiaan sijaitsi aivan vieressä... No, kaikkea sitä oppii!)

Rantakylässä on ihanat lenkkeilymaastot, ja asuntoni pihasta pääsee suoraan metsäisille lenkkipoluille. Joen rantaan on kivenheiton verran matkaa, ja rantametsiköissa olemmekin ulkoilleet Onnin kanssa joka päivä. Kaupat ovat ihan lähellä, eikä minua tosiaan ole haitannut noin viiden kilometrin matka Joensuun keskustaan ja yliopistolle.

Olen tänä keväänä myös tutustunut uusiin ihmisiin Joensuussa, tai ehkä pikemminkin "vanhoihin uusiin", kun kyse on Savonlinnan aikaisista koulukavereista. Joka tapauksessa kevät on monella tapaa ollut tosi mukavaa aikaa, vaikka vaikeampiakin vaiheita on tullut vastaan. Kaverit ovat olleet isossa osassa tuomassa iloa ja naurua arkeen silloin, kun sitä eniten on kaivannut. Kesälahdella asuessa gradutreffit ja lounastapaamiset epäilemättä vähenevät, mikä on melkoinen harmi. Mutta toisaalta minulle on sohva tarjolla Joensuussa, jos joskus täytyy siellä yöpyä, ja siihen tarjoukseen varmasti tartunkin syksyllä jonkun kerran.

Onnikin pääsi mukaan gradutreffeille Jokiasemalle, ja sai ainakin nauttia auringosta kyllikseen!

Onneksi Joensuu ei ole kaukana Kesälahdelta ja toisin päin. Matkaan kuluu kesänopeuksilla tunnin verran, eikä se tunnu liian pitkältä, kun ei kuitenkaan tarvitse ajella väliä joka päivä. On mahdotonta sanoa, millaiseksi arki muodostuu pidemmän päälle Mäntyniemessä asuessa. Aika näyttää, mutta fiilikset ovat hyvät. Koti on kuitenkin ollut täällä jo pitkään.