Herättelyä

Totuttelua

Kotiutuminen Mäntyniemeen on edelleen mukavasti meneillään. En ole vielä saanut huonettani järjestettyä, vaan omaisuuteni on vaatteista lähtien hupaisan kaaoksen vallassa. Tai sanotaanko, että ainakin toistaiseksi olen vielä jaksanut suhtautua asiaan huumorilla ja ajatella, että tilanne on vain väliaikainen. Pientä edistystä on sentään tapahtunut, ja huonekalujen järjestys on alkanut muodostua mielessäni realiteetteihin sopivaksi sopeutumisratkaisuksi.

Tällä viikolla sain päähäni siivota talomme eteisen ja portaidenaluskomeron, mikä osoittautui elämää suuremmaksi operaatioksi. Näky oli melkoinen, kun ensi töikseni kasasin KAIKKI eteisestä ja komerosta löytyneet vaatteet villasukista pilkkihaalariin valtavaksi kasaksi keskelle olohuonetta, ja ryhdyin siitä lajittelemaan niitä. Komeroon kertyneet tavarat siirsin pihalle, minkä seurauksena pihaan ajava varmasti sai vaikutelman huonolla huumorilla tai puhtaalla idioottimaisuudella kyhätystä pihakirppiksestä, ja tämä näkyhän erityisesti ilahdutti tiistai-iltana koulutusreissulta kotiutunutta äitiäni (olin toki etukäteen muutamaankin otteeseen varoittanut häntä kotona odottavasta kaaoksesta). Kuvamateriaalia en kaikesta tästä kehdannut edes ottaa, enkä varmasti olisi sitä täällä julkaissut vaikka olisinkin siivoushouruissani erehtynyt kaikkea tavaran määrää ikuistamaan. Huhhei tätä elämää.

Projekti kesti kaikkiaan viitisen päivää, ja jälkimainingit ovat edelleen havaittavissa. Aika paljon tavaraa kuitenkin tuli karsittua, mikä olikin tärkein tavoite. Nyt on toisaalta edessä kenties haastavin osuus, nimittäin parhaallakin järjestyksellä on ainakin tässä talossa vahva taipumus ajautua takaisin kaaokseen ennemmin tai myöhemmin, ja todennäköisesti ennemmin.

Moisiin siivousurakoihin en olisikaan voinut täällä ryhtyä ennen muuttoa. Harvemmin teki mieli pitkääkään viikonloppua käyttää pelkkään siivoamiseen. Nyt olen välillä joutunut ihan pysähtymään ja selittämään itselleni, ettei täältä tarvitse lähteä mihinkään sunnuntai-iltana tai koskaan muulloinkaan. On nimittäin toisinaan iskenyt äkillinen, ahdistava tunne siitä, että milloinkas nyt pitikään lähteä takaisin kotiin Joensuuhun tai ylipäätään jonnekin. On ollut melkoinen helpotus nopeasti oivaltaa, että täällähän minä nyt asun, eikä mihinkään reissuun ole tarvetta lähteä ellei jaksa ja halua.

Parin vuoden ajan tähän saakka elämäni on ollut melko liikkuvaista, ja vietin aikaa milloin Joensuussa, täällä Kesälahdella, silloisen poikaystävän luona ja hänen kanssaan reissaten... Pidemmän päälle moinen alkoi käydä melkoisen raskaaksi, ja kaipasin todella ihan vain yhdessä paikassa oloa. Nyt siihen joutuu ihan totuttelemaan, mutta mihinkään en tällä hetkellä mieluummin totuttelisi!

Kuvat ovat toukokuussa otettuja.

Vihdoinkin viileni!

Kävin äsken Onnin kanssa ulkona pukeutuneena siskoni talvitakkiin (ei siellä oikeasti ihan niin kylmä ole, reilu kymmenen astetta sentään vaikkakin viileällä tuulella höystettynä - satun vain olemaan kovin mukavuudenhaluinen). Kymmenen asteen äkillinen romahdus lämpötilassa sai epätoivon heräämään, sen verran ihanat helteet toukokuussa oli. Märehdittyäni hetken kymmenen vuorokauden sääennusteen ääressä päätin kuitenkin keskittyä mieluummin positiivisiin asioihin. Mieleeni tuli muun muassa seuraavanlaista:

Ensinnäkin on ihan typerää ylipäätään valittaa viileästä kesäsäästä, sillä sen ei luulisi tulevan yllätyksenä kenellekään suomalaiselle. Itse uskon tähän kesään mahtuvan vielä helteitäkin, ja sitten saa vaihteeksi valittaa siitä, kun ei hieltään jaksa taas mitään tehdä.

Meillä on täällä hirveästi sisähommia tehtävälistalla, kun käytännössä koko talon voisi (ja pitäisikin) järjestää ja siivota lattiasta kattoon. Äiti jo perjantaina ahkeroi koko päivän, ja itse olen luvannut alkajaisiksi perata keittiön kaappeja. Milloin olisikaan parempi aika siivota sisällä kuin sateisena ja harmaana kesäpäivänä!

Onnin kanssa aloitettiin tänään kesän agilitytreenit Kiteellä, ja olipa vain taas kerran ihan mielettömän hauskaa! Mahtava juttu, kun järjestyi tuohon Kiteen porukkaan pääsy, muuten olisivat treenit jääneet varmasti tauolle kesäksi. Ja Onni teki ihan hurjan hienosti, vaikka oli uusi paikka ja porukka, eikä aikaisemmin oltu treenattu ruohikkopohjalla. Ja mikä upeinta, Onni teki ensimmäistä kertaa ikinä kepit kokonaan ilman ohjureita! Ei ole treeni mennyt Joensuussa hukkaan! Ja sään puolesta on tosiaan parempi treenata, kun on vähän viileämpää. Kiteellä ei ole hallia, joten helteillä homma olisi paljon raskaampaa niin koiralle kuin ohjaajallekin.

Totesinpa taas tänään siellä treeneissä, että kovin alkaa emäntä puuskuttaa jo parin ratakierroksen jälkeen, vaikka Onni ei edes mikään vauhtitykki ole. Voisikin olla aika aloittaa taas lenkkeily, ja siihen puuhaan ainakin itse ryhdyn mieluummin juuri tällaisilla viileämmillä ilmoilla. Hyvin juoksu sujuu toki lämpimämmälläkin säällä, mutta ennemmin näin.

Kylmä sadekeli ei haittaa saunomista!

Saan hyvillä mielin jatkaa villasukkakautta. Tämä on ihan yhdentekevä toteamus. Käytän villasukkia ympäri vuoden täysin säistä riippumatta.

Tämän viimeisen kohdan sisällytän listaani ihan vain siksi, että jos sen täällä nyt julkisesti esitän, niin ehkä se myös todennäköisemmin toteutuukin. Nimittäin jos vaikka saisi vähän jotain opiskeluhommia aikaiseksi nyt, kun ulos ei ole niin kova into lähteä. Sellaista. Katsotaan nyt.

Kuvat tässä postauksessa on otettu torstaina, silloin oli lämmintä ja sai olla shortseissa iltaan asti.

Kotona!

Täällä sitä nyt viimeinkin ollaan, Kesälahdella! Tuntuu kyllä mielettömän hyvältä. Eilen veljeni tuli peräkärryn kanssa hakemaan Joensuusta loput tavarat, jotka olin ansiokkaasti saanut pakattua valmiiksi ja osittain kannettua peräti uloskin ennen hänen saapumistaan. Muuttokuorman lastaus kävi siis varsin joutuisasti, ja pääsin viimeistelemään loppusiivousta tyhjään asuntoon.

Pientä haikeutta kieltämättä tunsin pyyhkiessäni kaappeja ja sulatellessani pakastinta. Tuli mieleen aika vahvasti, miten lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten muutin tuohon asuntoon, kuinka pari vuotta kestäneen avoliiton jälkeinen aika tuntui uudelta ja jännittävältä.

Mutta uudelta ja jännittävältä tuntuu tämäkin vaihe, ja nyt oma suunta on paljon selkeämpi kuin tuolloin. Juuri eilen juttelin äidille siitä, kuinka tämä päätös todella tuntuu ihan eri tavalla "oikealta" kuin mitkään aikaisemmat päätökseni. Jotenkin on vain sellainen rauhallisen seesteinen olo.

Nyt on edessä kotiutuminen, vaikka niin tuttuun paikkaan muutinkin. Toin mukanani yksiöllisen verran tavaraa, jolle pitäisi löytää sijoituskohteet. Oma huoneeni täällä on tosiaan ollut äidillä varastointikäytössä, joten se täytyy aluksi raivata, jotta saan tilaa tavaroilleni. Kaikkea en edes tarvitse, kuten esimerkiksi astioita, sillä täällä on tietenkin kaikkea jo omasta takaa. Tilanne kieltämättä voi ainakin ulkopuoliselle kuulostaa vähän erikoiselta - kolmeakymmentä lähestyvä aikuinen nainen muuttaa saman katon alle vanhempiensa kanssa - mutta itse en näe asiaa lainkaan ihmeellisenä. Sitä paitsi järjestely ei suinkaan ole lopullinen.

Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin arki täällä Mäntyniemessä tasaantuu ja löydän omat rutiinini. Olen kuitenkin hirveän onnellinen, ja se on kaikista tärkeintä. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, ja olen istunut pitkiä aikoja ulkona portailla nauttimassa auringosta ja tuijottelemassa sitä käsittämätöntä vihreyttä, joka alkaa ihan kotiovelta. Olen ihan käsittämättömän onnekas, kun saan asua täällä. Sitä ei varmastikaan tule ajatelleeksi tarpeeksi usein ja riittävän syvältä.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää aikaa haaveilulle, vaan on toden teolla käytävä raivaushommiin asumisjärjestelyjen kanssa. Raivaaminen onkin melkoisen osuva sana kuvaamaan edessä olevaa urakkaa, sillä käsiteltävän tavaran määrä on melkoinen. Aiheeseen liittyen epäilemättä tulee kirjoiteltua tännekin, joten tervetuloa vain sitten seuraamaan taistelua tavaravuorien keskellä turvallisesti ruudun toiselta puolelta käsin!