Uusi blogi!

Tämä blogi on elänyt pitkään hiljaiseloa. Olen kuitenkin halunnut kirjoittaa jo pitkään jotakin, ja blogin pitäminen on myös harrastus, josta olen aina sitä aktiivisemmin tehdessäni nauttinut kovasti. Mielessäni kypsyi kevään mittaan ajatus uudesta blogista, ja viime viikonloppuna julkaistiin Life at Max.

Life at Max on monella tapaa ajatukseltaan hyvin samankaltainen kuin Annan Aurinkokunta. Tämän blogin tyyli tuntui (ja tuntuu edelleen) hyvin omalta ja minunlaiseltani, joten sama jatkuu varmasti myös uudessa blogissa.

Kirjoitan Life at Maxia sekä suomeksi että englanniksi muutamastakin syystä: Ensinnäkin, tykkään kirjoittaa englanniksi! Minusta on mukava harjoitella vieraalla kielellä kirjoittamista, ja haluan oppia entistäkin sujuvammaksi kirjoittajaksi myös englannin kielellä. Toiseksi, minulla on ystäviä, jotka eivät ymmärrä suomea, ja haluan jakaa tarinoitani myös heidän kanssaan. Kolmanneksi, miksi ei!

En aio poistaa tätä blogia, sillä saattaahan olla, että silloin tällöin päivitän tätäkin. Life at Max on kuitenkin tällä hetkellä projekti, johon panostan niin paljon aikaa, kuin minulla inhimillisesti katsoen on sille antaa.

Haluan kutsua kaikki tänne vielä harhautuvat uteliaat kurkistamaan Life at Maxin puolelle, sieltä löytyy uusimpia mietteitäni!

Totuttelua

Kotiutuminen Mäntyniemeen on edelleen mukavasti meneillään. En ole vielä saanut huonettani järjestettyä, vaan omaisuuteni on vaatteista lähtien hupaisan kaaoksen vallassa. Tai sanotaanko, että ainakin toistaiseksi olen vielä jaksanut suhtautua asiaan huumorilla ja ajatella, että tilanne on vain väliaikainen. Pientä edistystä on sentään tapahtunut, ja huonekalujen järjestys on alkanut muodostua mielessäni realiteetteihin sopivaksi sopeutumisratkaisuksi.

Tällä viikolla sain päähäni siivota talomme eteisen ja portaidenaluskomeron, mikä osoittautui elämää suuremmaksi operaatioksi. Näky oli melkoinen, kun ensi töikseni kasasin KAIKKI eteisestä ja komerosta löytyneet vaatteet villasukista pilkkihaalariin valtavaksi kasaksi keskelle olohuonetta, ja ryhdyin siitä lajittelemaan niitä. Komeroon kertyneet tavarat siirsin pihalle, minkä seurauksena pihaan ajava varmasti sai vaikutelman huonolla huumorilla tai puhtaalla idioottimaisuudella kyhätystä pihakirppiksestä, ja tämä näkyhän erityisesti ilahdutti tiistai-iltana koulutusreissulta kotiutunutta äitiäni (olin toki etukäteen muutamaankin otteeseen varoittanut häntä kotona odottavasta kaaoksesta). Kuvamateriaalia en kaikesta tästä kehdannut edes ottaa, enkä varmasti olisi sitä täällä julkaissut vaikka olisinkin siivoushouruissani erehtynyt kaikkea tavaran määrää ikuistamaan. Huhhei tätä elämää.

Projekti kesti kaikkiaan viitisen päivää, ja jälkimainingit ovat edelleen havaittavissa. Aika paljon tavaraa kuitenkin tuli karsittua, mikä olikin tärkein tavoite. Nyt on toisaalta edessä kenties haastavin osuus, nimittäin parhaallakin järjestyksellä on ainakin tässä talossa vahva taipumus ajautua takaisin kaaokseen ennemmin tai myöhemmin, ja todennäköisesti ennemmin.

Moisiin siivousurakoihin en olisikaan voinut täällä ryhtyä ennen muuttoa. Harvemmin teki mieli pitkääkään viikonloppua käyttää pelkkään siivoamiseen. Nyt olen välillä joutunut ihan pysähtymään ja selittämään itselleni, ettei täältä tarvitse lähteä mihinkään sunnuntai-iltana tai koskaan muulloinkaan. On nimittäin toisinaan iskenyt äkillinen, ahdistava tunne siitä, että milloinkas nyt pitikään lähteä takaisin kotiin Joensuuhun tai ylipäätään jonnekin. On ollut melkoinen helpotus nopeasti oivaltaa, että täällähän minä nyt asun, eikä mihinkään reissuun ole tarvetta lähteä ellei jaksa ja halua.

Parin vuoden ajan tähän saakka elämäni on ollut melko liikkuvaista, ja vietin aikaa milloin Joensuussa, täällä Kesälahdella, silloisen poikaystävän luona ja hänen kanssaan reissaten... Pidemmän päälle moinen alkoi käydä melkoisen raskaaksi, ja kaipasin todella ihan vain yhdessä paikassa oloa. Nyt siihen joutuu ihan totuttelemaan, mutta mihinkään en tällä hetkellä mieluummin totuttelisi!

Kuvat ovat toukokuussa otettuja.

Kotona!

Täällä sitä nyt viimeinkin ollaan, Kesälahdella! Tuntuu kyllä mielettömän hyvältä. Eilen veljeni tuli peräkärryn kanssa hakemaan Joensuusta loput tavarat, jotka olin ansiokkaasti saanut pakattua valmiiksi ja osittain kannettua peräti uloskin ennen hänen saapumistaan. Muuttokuorman lastaus kävi siis varsin joutuisasti, ja pääsin viimeistelemään loppusiivousta tyhjään asuntoon.

Pientä haikeutta kieltämättä tunsin pyyhkiessäni kaappeja ja sulatellessani pakastinta. Tuli mieleen aika vahvasti, miten lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten muutin tuohon asuntoon, kuinka pari vuotta kestäneen avoliiton jälkeinen aika tuntui uudelta ja jännittävältä.

Mutta uudelta ja jännittävältä tuntuu tämäkin vaihe, ja nyt oma suunta on paljon selkeämpi kuin tuolloin. Juuri eilen juttelin äidille siitä, kuinka tämä päätös todella tuntuu ihan eri tavalla "oikealta" kuin mitkään aikaisemmat päätökseni. Jotenkin on vain sellainen rauhallisen seesteinen olo.

Nyt on edessä kotiutuminen, vaikka niin tuttuun paikkaan muutinkin. Toin mukanani yksiöllisen verran tavaraa, jolle pitäisi löytää sijoituskohteet. Oma huoneeni täällä on tosiaan ollut äidillä varastointikäytössä, joten se täytyy aluksi raivata, jotta saan tilaa tavaroilleni. Kaikkea en edes tarvitse, kuten esimerkiksi astioita, sillä täällä on tietenkin kaikkea jo omasta takaa. Tilanne kieltämättä voi ainakin ulkopuoliselle kuulostaa vähän erikoiselta - kolmeakymmentä lähestyvä aikuinen nainen muuttaa saman katon alle vanhempiensa kanssa - mutta itse en näe asiaa lainkaan ihmeellisenä. Sitä paitsi järjestely ei suinkaan ole lopullinen.

Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin arki täällä Mäntyniemessä tasaantuu ja löydän omat rutiinini. Olen kuitenkin hirveän onnellinen, ja se on kaikista tärkeintä. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, ja olen istunut pitkiä aikoja ulkona portailla nauttimassa auringosta ja tuijottelemassa sitä käsittämätöntä vihreyttä, joka alkaa ihan kotiovelta. Olen ihan käsittämättömän onnekas, kun saan asua täällä. Sitä ei varmastikaan tule ajatelleeksi tarpeeksi usein ja riittävän syvältä.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää aikaa haaveilulle, vaan on toden teolla käytävä raivaushommiin asumisjärjestelyjen kanssa. Raivaaminen onkin melkoisen osuva sana kuvaamaan edessä olevaa urakkaa, sillä käsiteltävän tavaran määrä on melkoinen. Aiheeseen liittyen epäilemättä tulee kirjoiteltua tännekin, joten tervetuloa vain sitten seuraamaan taistelua tavaravuorien keskellä turvallisesti ruudun toiselta puolelta käsin!

Lähtölaskentaa

Viikon päästä tähän aikaan on tämä Joensuun asunto tyhjennetty, siivottu ja ovi suljettu viimeistä kertaa. Olen jo suunnitellut siivoavani paikkoja etukäteen, jotta tiistaina ei enää tarvitse kuin viimeistellä pikaisesti. Tosin kokemus on tähän ikään mennessä opettanut, että muuttopäivänä tekemistä löytyy aina enemmän kuin kuvitteli... Mutta ainahan voi toivoa tämän kerran olevan poikkeus siihen sääntöön.

Viime viikonloppuna pidettiin sadetta ja katsottiin jääkiekkoa. Lauantain sade tuli kyllä todella tarpeeseen, eikä vähiten perjantai-iltana äidin kanssa istutetuille perunoille. Vettä tulikin koko päivän lähes kaatamalla, mikä antoi loistavan tekosyyn laiskotella sisällä. Olen ollut jostain syystä hirveän väsynyt viimeisen viikon verran eikä mitään "jostain syystä", vaan ihan puhtaasti siksi, että verensokerit ovat heittäneet sellaista häränpyllyä tänä keväänä, ettei moinen vain voi olla vaikuttamatta vireystilaan, joten ihan mielellään otin tuon lauantain vähän rennommin.

Sunnuntaina saatiin nauttia ihanasta sateenjälkeisestä raikkaudesta auringonpaisteessa. Pihamaa tuntui ihan pullistelevan vihreydessään, ikäänkuin luonnolla olisi kiire puhjeta kukkaan joka puolella. Tuomi on jo kukkinut, omenapuut ovat nyt kauneimmillaan, juhannusruusu tekee nuppua... Luulenpa, että ensi viikolla muuton aikaan sireenit ovat Mäntyniemessä jo täydessä kukassa. Myös kielojen kukintaa odotan kovasti, saunarannassa ne valmistautuivat sunnuntaina ahkerasti.

Aikaisemmin julistin toukokuun olevan mielessäni vielä kevätkuukausi, vaikka olisi millaiset helleaallot ja kesäiset ilmat. Nyt toukokuuta on enää viikko jäljellä, ja luovun suosiolla tuohon ajattelutapaan takertumisesta. Kesä ei lue kalenteria, ja on selvästikin saapunut hieman etuajassa mutta aina yhtä tervetulleena!

Minulle tämä kevät on ollut aikamoista vuoristorataa useammallakin elämän osa-alueella. Nyt tuntuu, että oma tie on alkanut hiljalleen selkiytyä, eikä mikään ole tuntunut paremmalta. Sitähän ei vielä tiedä, mihin se tie lopulta johtaa, mutta olo on kuitenkin levollinen ja rauhallisen odottava. Olkoonkin, että etsiskellessä on mennyt monta vuotta, kaikella tähän mennessä tapahtuneella on varmasti ollut oma, tärkeä osansa tässä ja tulevassa hetkessä. Aika älytön tunne, kun alkaa lopulta päästä käsiksi omaan itseensä ja oivaltaa niitä asioita, jotka todella ovat itselle tärkeitä. Tuntuu, että tästä kaikki vasta alkaa.

Väreilyä

Kävimme äsken Onnin kanssa kävelyllä Ranta-Mutalantien varrella olevassa metsikössä, joka on ainakin erään paikalta löytyvän, iäkkäänoloisen kyltin mukaan koirien ulkoilutusalue. Mikään aidattu koirapuisto ei ole kyseessä, joten yleensä pidän Onnin kytkettynä, mutta paikka on joka tapauksessa hurmaava, joenrantaa seuraava metsikkökaistale, josta on muodostunut vakituinen ulkoilukohteemme Rantakylän-aikanamme.

Olen monesti pohtinut, mikä tekee paikasta niin erityisen. Jotenkin siellä aina rentoutuu aivan eri tavalla kuin jalkakäytäviä pitkin lenkkeillessä. Ehkä kyse on vain sen sijainnista: Tieltä joen rantaan on tarpeeksi matkaa, metsä on varttunutta ja vaihtelevaa rannan lehtoalueesta tienvarren mäntymetsään. Tähän aikaan vuodesta linnut laulavat ihanasti puissa ja pensaissa, tuomet tuoksuvat ja joki virtaa omaa tahtiaan kohti kaupunkia. Onhan se nyt ihan tutkittuakin, että metsässä oleilu rentouttaa.

Metsässä liikkuminen onkin toki ihan oma lukunsa, mutta minulle tuo alue ei ole kuitenkaan mikään kunnon metsä. Olen tullut siihen tulokseen, että paikan tunnelmaan vaikuttaa eniten sen historia. Olen pistänyt alueella merkille ainakin kaksi ihan selkeää kohtaa, joilla on sijainnut joskus jokin rakennus - luultavasti asuintalo. Edes kivijalkaa ei enää ole havaittavissa kummankaan kohdalla, vain aukea, jolla rakennus on luultavasti seissyt. En tiedä lainkaan, missä määrin arveluni pitävät paikkansa, milloin rakennukset ovat alueelta hävinneet tai mitä niille on mahtanut tapahtua. On kuitenkin kutkuttavaa kuvitella mielessään paikan historiaa, miltä rakennukset ovat näyttäneet, millaisia ihmisiä siellä on asunut.

Vanhoilla paikoilla on mielestäni aina omanlaisensa energia, mikä tekee niistä erityisellä tavalla kiehtovia. Mitä enemmän historian kerrostumia, sitä voimakkaammin paikka ikäänkuin väreilee tarinaansa. Sellaiset paikat ovat aina vetäneet minua puoleensa. Onkin kummallista, miten vasta viime aikoina todella olen ymmärtänyt asuvani pian paikassa, jonka tarinoissa riittäisi tutkimista varmasti vaikka loppuiäksi.

Mäntyniemi toki on minulle merkityksellinen paikka jo ihan pelkkien sukuyhteyksien vuoksi, mutta aivan varmasti se kiehtoisi minua muutenkin. Lapsena tila tarjosi unelmien leikkipaikat ja täydelliset puitteet kesä- ja muidenkin lomien viettoon, se oli aina ollut mummila ja tulisi sitä aina olemaan. Nyt vanhempana Mäntyniemi on saanut uudenlaisia ulottuvuuksia, ja paikan arvon on alkanut ymmärtää uudenlaisista näkökulmista. Kunhan asetun tilalle ja saan opiskeluni hoidettua pois alta, haluan alkaa oikeasti ottaa selvää, mihin olenkaan muuttanut. Jos sitten todella tutustuisi paikkaan, jonka olen tuntenut lähemmäs 30 vuotta.

(Kaikki kuvat Mäntyniemessä otettuja)

Odottelua

Jälleen on takana aurinkoinen viikonloppu Kesälahdella, ja samalla varsin tapahtumarikas viikko. Joensuulaisuutta on jäljellä nyt kaksi viikkoa ja kaksi päivää.

Olen jo vienyt jonkin verran tavaraa Kesälahdelle, jotta muutto sujuisi sutjakasti sitten parin viikon päästä. Ensi viikonloppuna siirtyy taas yksi autollinen. Tiistaina laitoin Toriin myyntiin ison osan huonekaluistani, ja kaikki menivät kaupaksi samana iltana. Sänky haettiin tänään. Nyt jäljellä on varavuode, pöytä, työtuoli ja eteisen lipasto peileineen. Vaikka tiistaina ja keskiviikkona tavaroiden lähtiessä uusiin koteihinsa yksi toisensa jälkeen tuntui hetken jopa hieman haikealta, on olo tällä hetkellä ihanan kevyt. Asunto tuntuu avaralta ja rauhaisalta, ja minulla on kaikki, mitä tarvitsen viihtyäkseni.

En malta odottaa muuttoa.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä vaikeammalta tuntuu keskittyä koulutöihin. Tekemistä nimittäin riittää, eikä se toki kesäksikään kokonaan lopu. Tarkoitus on ainakin hieman työstää gradua myös kesäkuukausina. Vaatii kuitenkin melkoista tahdonlujuutta saada todella jotakin aikaiseksi, kun niin paljon mieluummin puuhailisi ulkona etenkin Kesälahdella ollessa. Täytyy todella yrittää ottaa näistä viimeisistä Joensuun-päivistä kaikki irti, jotta niiden aikana saisi mahdollisimman paljon kirjoittamista tehdyksi. En voi kyllä myöntää olevani erityisen tunnettu senlaatuisesta itsekurista (nimimerkillä Aloitin opiskelut vuonna 2007...), mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tänä viikonloppuna minun tehtäväkseni osui puuveneen tervaaminen. Se olikin ensimmäinen kertani tervasuti kädessä, mutta ihan mielelläni sen tulevinakin keväinä hoidan tämän kerran perusteella. Hyvällä tuurilla viikon päästä voisi löytyä jo aikaa lähteä soutelemaan, ainakin jos ilmat osuvat kohdilleen. Tällä kertaa järvellä oli sellaiset vaahtopäät, ettei soutukuntoisen veneen puuttuminen juuri haitannut.

Kevät oli taas viikossa edennyt hurjin harppauksin - nyt on juuri se huikean ihana aika, kun vihreän eri sävyt värittävät maiseman huumaavan raikkaaksi, ja maasta tihkuva energia on suorastaan käsinkosketeltavaa. Tähän aikaan vuodesta huomaan aina ajattelevani, että rakastan kevättä vuodenajoista kaikkein eniten! Kunnes sitten tulee kesä...ja syksy...ja talvi. Onneksi ei ole pakko valita yhtä. Ja suotta moista edes miettii, parempi vain nauttia juuri nyt tästä hetkestä ja ottaa kiitollisena vastaan kaikki, mitä se tarjoaa.

Äitienpäivän klapit ja kahvit

Eilen vietettiin äitienpäivää. Isä oli jo perjantaina hankkinut äidin toiveesta äitienpäiväkukaksi kauniin hortensian, mihin katkesi suhteellisen tasainen äitienpäiväruusuperinne siitäkin huolimatta, että edellinen ruusu (tai ehkä sitä edellinen, kenties jopa parin-kolmen vuoden takainen) oli viime talven aikana paleltunut eikä näinollen enää tänä kesänä ilahduta meitä köynnöstämällä talon seinustan kukkapenkistä käsin. Toki päivänsankarin toiveen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, enkä millään muotoa vastusta olohuoneen pöydälle muuttanutta hortensiaa.

Isän höpsöä Jekku-saksanseisojaa turhauttaa, kun Onni on vienyt kepin. Reilu meininki, kun ei jaeta leikkikaluja!

Pihaprojektit jatkuivat eilenkin, ja tällä kertaa talkoilimme isäni ja veljeni kanssa polttopuita edesmenneen isotädin kesäasunnolla. Talo sijaitsee Pyhäjärven rannalla Mäntyniemen tapaan, ja sattuu olemaan yksi koirani ehdottomista lempipaikoista hiekkarantoineen. Eikä Onni suinkaan ole ainoa, joka Sinikivessä viihtyy. Ranta saa osakseen aurinkoa lämpimimmän osan päivästä, ja muistan elävästi, millaista oli viettää lapsuuden kesäpäiviä matalassa vedessä räpiköiden ja kuumalla hiekalla lämmitellen. Hellekesinä järvisyyhyn tosin sai (ja saa kyllä edelleenkin) varmimmin juuri Sinikivenlahdesta, eikä ranta mataluutensa vuoksi enää olekaan uimapaikkana itselleni mieluisin. Ei se kuitenkaan ole lainkaan vähentänyt paikan viehätystä.

Isotädin poismenon jälkeen Sinikivi siirtyi meidän perheellemme. Vaikka onkin etuoikeus saada kutsua paikkaa omakseen, vaatii rakennusten, pihan ja rannan ylläpito melkoisesti työtä. Tällä kertaa oli tosiaan vuorossa polttopuutalkoot, jotka alun klapikonehankaluuksien jälkeen lähtivätkin rullaamaan ihan kiitettävällä teholla. Minun osani oli kantaa valmiit puut halkovarastoon, ja tunnen kyllä urakan kropassani tätä kirjoittaessa. Tuollainen fyysinen työ on kuitenkin sellaista, mistä pidän todella paljon. Urakan jälkeen tietää tehneensä töitä, ja uurastuksen jäljet on helppo huomata. Ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin pukeudun suosiolla pitkähihaiseen paitaan hihattoman sijaan, oli sitten millainen helle tahansa... Sen verran nimittäin etenkin vasen käsivarsi pahastui puiden kantamisesta. Ei se maalaisjärki ihan kaikissa ratkaisuissa tunnu tulevan esille, ainakaan vielä.

Ihan valmiiksi emme urakkaa saaneet, kun piti lähteä takaisin Mäntyniemeen äitienpäiväkahville. Vietimme kahvihetkeä "Vanhan puolen" (päärakennus) kuistilla serkkujeni perheen kanssa. Äiti oli toivonut juustokakkua, ja teinkin sellaisen hyväksi havaitulla reseptillä lauantai-iltana. Kyllä se jälleen kerran hyvältä maistui! Serkkuni oli leiponut Britakakku -tyyppisen vegaanikakun, joka oli ihanan raikas ja kevyt tuttavuus. Täytyy myöntää, että puutalkoiden ja kahvittelun päälle (jota seurasi kylläkin aikataulusyistä hieman nurinkurisesti vielä äidin laittama loistava savuahven-lounas) iltapäivän Suomi-Saksa -peli oli enimmäkseen sivuroolissa päivätorkkujen viedessä voiton.

Illalla oli aika ajaa takaisin Joensuuhun, mikä tuntuu kerta kerralta haikeammalta. Siitäkin huolimatta, että palaan taas takaisin Kesälahdelle viikonloppuna, ei lähteminen vain ole mukavaa. Mutta enää muutama viikko lopulliseen muuttoon, ja se tulee epäilemättä menemään nopeammin kuin loppujen lopuksi odotinkaan. Jospa nyt todella saisi nämä Joensuun-päivät käytettyä tehokkaasti kouluhommien tekemiseen, niin saisi niissäkin kurottua aikataulua edes hieman kiinni. Töihin siis!

Taakse jää

Kuten edellisessä kirjoituksessani sanoinkin, tuntuu Kesälahdelle muuttaminen parhaalta ratkaisulta pitkään aikaan. Vaikka tänne maalle vakituisesti siirtyminen vaatiikin monenlaista pientä järjestelyä, uskon sen olevan kaiken vaivan arvoista.

Ei Joensuusta lähteminen kuitenkaan aivan yhdentekevää ja helppoa ole.

Olen nyt asunut Joensuussa neljä vuotta, ja olen viihtynyt kaupungissa paremmin kuin hyvin. Joensuusta löytyy kaikki, mitä tarvitsen, ja pari erityismainintaakin on syytä jakaa:

• Ykköstyypin diabeetikkona olen saanut huipputason hoitoa, ja näiden vuosien aikana olen oppinut sairaudestani myös paljon uutta. Onneksi en kuitenkaan joudu luopumaan hoitosuhteestani, sillä insuliinipumppupotilaana jatkan edelleen keskussairaalan asiakkaana myös muuton jälkeen.
• Pohjois-Karjalan Seurakoirat (PoKS ry) on ollut minulle ja Onni-koiralleni huippuseura agilityn harrastamiseen. Hieno halli ja loistavat ohjaajat sekä tietysti muut harrastajat ovat tarjonneet ympäristön, jossa olemme saaneet kehittyä omassa tahdissamme yhteisestä harrastuksesta nauttien. Varsinkin tämänhetkinen ryhmämme on ihan mahtava porukka, ja olemme päässeet paljon eteenpäin viime kuukausina. Olisi hirveän sääli jättää rakas harrastus muuton myötä, joten yritän varmaankin syksyllä ajella Kesälahdelta käsin treeneihin kerran viikossa, kun kuitenkin Joensuussa tulee käytyä opiskelujenkin takia aina toisinaan.

Opintoni Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella jatkuvat vielä ainakin ensi syyslukukauden ajan. Tavoitteeni on saada luokanopettajan opinnot viimeisteltyä jouluun mennessä. Läsnäoloa edellyttäviä opintoja on kuitenkin niin vähän, ettei minun niiden takia tarvitse asua Joensuussa. Tänne Mäntyniemeen minun on saatava aikaiseksi sopiva työtila, jossa voin rauhassa keskittyä gradun kirjoittamiseen ja muihin hommiini, kun kerran yliopiston kirjastolle ei enää noin vain lähdetäkään.

Täällä on myös jatkuvasti niin paljon muutakin puuhaa, että kouluhommien tekeminen vaatii epäilemättä melkoista keskittymistä ja sitoutumista. Joensuussa on ollut helppo paneutua (niin halutessaan...) vain opiskeluun, kun häiriötekijät ovat olleet varsin olemattomia.

Viimeiset kaksi vuotta olen asunut Rantakylässä, joka kenties hieman kyseenalaisesta maineestaan huolimatta on osoittautunut tosi viihtyisäksi paikaksi. Keskustaan ja yliopistolle pääsee nopeasti polkupyörällä, autolla tai bussilla, joka olikin ilahduttavan näppärä kulkuväline etenkin kotiovelta rautatieasemalle ja takaisin kulkiessa. (En tosin käsitä, miksi aloin käyttää bussia vasta viime vuoden loppupuolella, siihen asti kuljin junalle muutaman kilometrin matkan aina kävellen tai pyörällä kaikkine tavaroineni ja koiran kanssa, vaikka bussipysäkki tosiaan sijaitsi aivan vieressä... No, kaikkea sitä oppii!)

Rantakylässä on ihanat lenkkeilymaastot, ja asuntoni pihasta pääsee suoraan metsäisille lenkkipoluille. Joen rantaan on kivenheiton verran matkaa, ja rantametsiköissa olemmekin ulkoilleet Onnin kanssa joka päivä. Kaupat ovat ihan lähellä, eikä minua tosiaan ole haitannut noin viiden kilometrin matka Joensuun keskustaan ja yliopistolle.

Olen tänä keväänä myös tutustunut uusiin ihmisiin Joensuussa, tai ehkä pikemminkin "vanhoihin uusiin", kun kyse on Savonlinnan aikaisista koulukavereista. Joka tapauksessa kevät on monella tapaa ollut tosi mukavaa aikaa, vaikka vaikeampiakin vaiheita on tullut vastaan. Kaverit ovat olleet isossa osassa tuomassa iloa ja naurua arkeen silloin, kun sitä eniten on kaivannut. Kesälahdella asuessa gradutreffit ja lounastapaamiset epäilemättä vähenevät, mikä on melkoinen harmi. Mutta toisaalta minulle on sohva tarjolla Joensuussa, jos joskus täytyy siellä yöpyä, ja siihen tarjoukseen varmasti tartunkin syksyllä jonkun kerran.

Onnikin pääsi mukaan gradutreffeille Jokiasemalle, ja sai ainakin nauttia auringosta kyllikseen!

Onneksi Joensuu ei ole kaukana Kesälahdelta ja toisin päin. Matkaan kuluu kesänopeuksilla tunnin verran, eikä se tunnu liian pitkältä, kun ei kuitenkaan tarvitse ajella väliä joka päivä. On mahdotonta sanoa, millaiseksi arki muodostuu pidemmän päälle Mäntyniemessä asuessa. Aika näyttää, mutta fiilikset ovat hyvät. Koti on kuitenkin ollut täällä jo pitkään.

Uusia alkuja

Kevät on jo pitkällä eteläisessä Pohjois-Karjalassa. Myös siinä pienessä kunnassa, jonka vakituinen asukas minusta tulee kesäkuun alusta alkaen. Tai no, Kesälahti on kylläkin osa Kiteen kaupunkia, eli ei se oikeastaan ole mikään pieni kunta, mutta jotenkin sitä vain on edelleen vaikea ajatella muunlaisena.

Vappuviikonloppu on ollut huikean kaunis, aurinkoa ja lämpöä on riittänyt. Aikaisemmin tällä viikolla jäät lähtivät Pyhäjärvestä. Sinivuokot kukkivat, narsissit, krookukset ja tulppaanit nousevat maasta, nurmi ja lehtipuut alkavat vihertää hennosti ja kaiken kruunaa huumaava linnunlaulu joka puolella. Voisiko tällaisena keväänä olla muuta kuin onnellinen?

Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun minulla on täällä paikka, johon olen aina voinut tulla ja tuntea olevani kotona. Päätös tänne muuttamisesta yllätti itsenikin, mutta se tuntuu niin hyvältä ja oikealta ratkaisulta, ettei minulla ole mitään tarvetta epäillä sitä. Ja onhan niinkin, että jos joku muu paikka joskus tuntuu vielä oikeammalta, niin en ole sitomassa itseäni täällä turpeeseen.

Aikaisemmin en koskaan nähnyt itseäni asumassa pysyvästi Kesälahdella, ainakaan ennen eläkeikää. Täällä kaikki tuntui olevan liian kaukana ja ympyrät muutenkin kovin pieniltä. Kenties jokin maaginen rajapyykki on iän myötä tullut ylitettyä, kun nyt Kesälahti tuntuu suorastaan täydelliseltä asuinpaikalta, eikä tarpeellisten palveluidenkaan äärelle ole ylivoimainen matka. Mikä muutos sitten onkaan asenteissani tapahtunut, on sen ajoitus suorastaan täydellinen. Tämä on hyvä juttu.

Ja sitten on tietysti Mäntyniemi. Juuri se toki onkin tärkein tekijä päätöksessäni muuttaa tänne. Mäntyniemi on äitini suvun vuonna 1762 perustama kartanotila ja äitini sekä enoni lapsuudenkoti. Minulle se on "mummila", jossa vietettiin kesät, joulut ja muut lomat sekä viikonloppuja. Pihapiiriin kuuluu nykyinen päärakennus (joka ei tällä hetkellä ole asuinkäytössä), meidän perheemme ja enoni perheen talot, vanha aitta, vanha kivinavetta,"vierastalo" ja "kirjasto" (tämänhetkisten käyttötarkoitustensa mukaan nimettyinä) sekä kaksi maatalousrakennusta, joista toisen yhteydessä on ollut isovanhempieni elämäntyö, suuri lypsykarjanavetta, joka paloi ollessani lapsi. Nykyään tilan peltoja viljellään jonkin verran, mutta karjataloutta ei ole ollut sen jälkeen, kun maidontuotanto lakkautettiin tilalla 80-luvulla.

Minua kiinnostaa ajatus siitä, että Mäntyniemessä voisi kehitellä sekä kartanon historiaa että nykyisiä olosuhteita palvelevaa ja kunnioittavaa toimintaa, joka parhaimmassa tapauksessa auttaisi ylläpitämään tilaa tuleville sukupolville. Uskon vahvasti potentiaalia löytyvän moniinkin eri ratkaisuihin. Oikean kokonaisuuden muotoutuminen vie todennäköisesti paljonkin aikaa ja vaivannäköä, mutta minulle tämä paikka on kaiken työn arvoinen.

Blogissa kirjoitan elämästäni Mäntyniemessä, Kesälahdella ja muutenkin. Vaikka muutan tuttuun paikkaan ja ympäristöön, alkaa siitä kokonaan uusi ja jännittävä vaihe elämässäni. Toivon - ja uskonkin - olevani valmis sen mukanaan tuomiin haasteisiin!