Isona minusta tulee...

Aloittaessani opiskelun sata vuotta sitten vuonna 2007 olin hirveän tyytyväinen valitsemaani alaan. Opettajia tarvitaan aina, ja kasvatustieteen maisterin papereilla voi tehdä vaikka mitä muutakin kuin vain opettaa (onhan Martti Ahtisaarikin taustaltaan opettaja!). Kun vielä luokanopettajan pätevyyden kylkeen tuupataan musiikin aineenopettajan pätevyys, niin eikös siinä ole ihan mukava paketti kasassa tulevaisuutta määrittämään? No problem. Kaiken lisäksi en ole ollenkaan kehnompi noissa opetushommissa, pärjään niissä suorastaan hienosti noin keskimäärin. Oikeastaan voisi ihan hyvin sanoa, että löysin minulle sopivan alan.

Kuitenkin parin viime vuoden aikana motivaationi ja kiinnostukseni opetustyötä kohtaan ovat suorastaan täysin kadonneet. Ajatus opettajana työskentelemisestä tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. En tiedä, mistä moinen johtuu, ja on ihan mahdollista, että valmistuttuani päädyn kuitenkin opettamaan ja huomaan jälleen nauttivani siitä.

Toisaalta on todella turhauttavaa huomata karttavansa ajatusta työskentelystä alalla, jolle on valmistumassa. Joudun tekemään paljon töitä löytääkseni motivaatiota opiskeluun, ja kun sen hetkittäin löydän, menee tuon motivaation ylläpitoon vähintään yhtä paljon energiaa kuin sen löytämiseenkin. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän jäljellä, että olisi typerää vain luovuttaa kiinnostuksen kadottua.

Ja kuten aluksi totesin, voin valmistuttuani tehdä kaikenlaista muutakin kuin opettaa, näin ainakin haluan ajatella. Olen nyt yrittänyt kääntää ajoittain ilmenevän pettymyksen innostuksen katoamisesta ajatukseen siitä, että edessä on jälleen yksi uusi alku, joka voi johdattaa vaikka mihin jännittävään ja kiinnostavaan. Kunhan jaksan nyt hoitaa opiskelut pois alta, voin sen jälkeen keskittyä löytämään sen asian, josta todella innostun ja jota haluan alkaa kehittelemään eteenpäin. Jotain ajatuksia minulla jo onkin, mutta yritän olla paneutumatta niihin vielä liikaa, jotta kouluhommatkin tulisi joskus hoidettua.

Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on saada itseäni tsempattua tarttumaan toimeen ja laittamaan opiskeluasiat järjestykseen. Viime aikoina motivaatiota on ollut hirveän vaikea löytää yhtään mihinkään, jopa blogin kirjoittamiseen - päivät vain kuluvat, enkä saa mitään aikaiseksi. Mutta jos jään ikuisesti yliopistoon, en koskaan saa tietää, millaista on elämä opiskelija-statuksen jälkeen. Haluaisin ottaa siitä selvää, joten ei auta kuin ryhtyä töihin!

Presidentiksi päätymisen todennäköisyys on kuitenkin häviävän pieni, ja hyvä niin (ihan kaikkien kannalta).

Satumaailmaeskapismia

Jostain syystä olen onnistunut reilun parin kuukauden työssoloaikana stressaamaan itseni aika lähelle niitä fiiliksiä, joissa olin ennen Kesälahdelle muuttoa viime keväänä. Varsinaista syytä stressille ei edes ole ollut: työpaikka ja -kaverit ovat tuttuja ja mieluisia ja työnantajana oma äiti. Kuitenkin sain itseni uuvutettua etenkin elokuun aikana aika lahjakkaasti. Onneksi työt alkavat nyt olla ohi, ja ensi viikolla palaan taas hiljalleen kouluhommien pariin.

On useitakin juttuja, joiden olen huomannut auttavan stressaantuneeseen ja ahdistuneeseen oloon omalla kohdallani. Esimerkiksi meditointi Headspace -sovelluksen avulla on yksi tehokas keino, ja lisäksi - yllätys yllätys - ulkona liikkuminen pienissäkin määrin. Lisäksi Bullet Journalin käyttö tai vaikkapa lukeminen ovat minulle myös hyviä rentoutumiskeinoja. Monena päivänä olen kuitenkin ollut töiden jälkeen niin väsynyt, etten ole saanut itseäni kammettua ulos, Bullet Journal on jäänyt vähälle huomiolle ja meditointiinkaan en ole jaksanut keskittyä. Myös jooga on unohtunut, vaikka heinäkuiset, joka-aamuiset aurinkotervehdykset olivat tosi ihana rutiini! Kaikkiin näihin mainitsemiini rentoutumiskeinoihin haluan nyt syksyllä panostaa taas enemmän samalla, kun palaudun "kesäväsymyksestäni".

Yksi mukava tapa rentoutua ja saada ajatuksia toisaalle on mielestäni myös elokuvien katselu. Erityisesti erilaisiin satumaailmoihin sijoittuvat fantasiaelokuvat toimivat siinä tarkoituksessa omalla kohdallani loistavasti. Klassikoina voisi mainita vaikkapa Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter -elokuvat, mutta vähän valoisammat kukkia, perhosia ja puhuvia eläimiä sisältävät lastenelokuvat satukuvaukset ovat ehkä kuitenkin parhaita.

Perjantaina katselimme siskoni ja äitini kanssa (ja kyllä isäkin saunasta palattuaan liittyi yleisöön asiantuntevan Wikipedia-kommentaattorin roolissa) Netflixistä Disneyn Cinderella -elokuvan, jonka Tuhkimona loisti Downton Abbeystakin tuttu Lily James. En ole mikään elokuvafanaatikko, ja minuun uppoaa hyvin monenlainen ja -laatuinenkin tuotanto varsin ongelmitta hieman olotilasta riippuen, mutta tämänkaltainen romanttinen satufilmatisointi toimii kyllä takuuvarmasti aina.

Disneyn piirrosklassikot ovat elokuvia, joita voisin katsella kerta toisensa jälkeen vielä näin akuisiälläkin. Harmillista, että meillä ei niitä dvd-varastoista löydy, mutta toisaalta hyväkin, sillä muuten niiden parissa saattaisi viettää aikaa enemmänkin kuin olisi aiheellista, enkä kyllä tarvitse yhtään enempää tekosyitä lusmuilulle kuin mitä tällä hetkellä käytettävissäni on.

Jos voisin ihan itse päättää, millaisessa maailmassa eläisin, se voisi olla juurikin tuollainen Tuhkimossa kuvattu satumaailma. Olen pienestä asti viihtynyt erinomaisen hyvin mielikuvitusmaailmoissa leikkien, ja Disneyn prinsessapiirretyt ovat antaneet noihin maailmoihin mitä erinomaisimpia rakennuspalikoita. Muistan erityisesti Pocahontas-leffan ruokkineen mielikuvitustani suuresti, ja hetkittäin olin hyvinkin vakuuttunut salatusta intiaaniprinsessataustastani.

Toissailtainen Cinderella tyydytti mitä tehokkaimmin eskapisminkaipuuni. Leffan jälkimainingeissa on ollut hauska leijailla, ja sitä paitsi Mäntyniemen puitteet toimivat satumaailmaromantisointituokioissa aika mukavasti. Aiheeseen liittyvänä sivukommenttina mainittakoon, että myös muun muassa Jane Austenin ja L. M. Montgomeryn tarinat istuvat tähän ympäristöön - jos nyt eivät täydellisesti - niin "ihan kivasti" ainakin.

Tuhkimon tarinasta inspiroituneena olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta, että enkös vain ihan hyvin voisi järjestää täällä suuret tanssiaiset, joihin kutsuisin kaikki valtakunnan kolmenkympin tienoilla huitelevat nuoret miehet, joista yhden kanssa rakastuisimme ensi silmäyksellä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti!

Postauksen kuvat on lainattu Disneyn kuvagalleriasta.

Kirje!

Elokuussa olen muun muassa tehnyt aurinkotervehdyksiä Inkoon saaristossa kulahtaneissa fleece-kerrastohousuissa...

Viime viikolla sain kirjeen. Sellaista sattuu nykyään kaiken kaikkiaan kovin harvoin, sillä useimmat laskunikin saan sähköisessä muodossa. Tämä kirje ei kuitenkaan suinkaan ollut lasku tai muu sellainen harmillinen lähetys, vaan ihan oikea kirje, jonka osoiterivistöllä oli kaiken lisäksi maininta "Annan Aurinkokunta". Minun pieni blogini oli saanut postia! Melkoinen yllätys jo senkin tähden, että tänne on tullut kirjoiteltua vähemmän nyt kesällä, kun olen ollut töissä. Mutta erityisen ilahduttava yllätys joka tapauksessa!

...ihastellut kauniita perhosia...

Kirjeen kirjoittaja oli tunnistanut Mäntyniemen paikaksi, jossa oli ollut töissä ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 70-luvulla, ja hän oli valmistanut talonväelle ja työntekijöille ruokaa juurikin tässä samassa talossa, missä nyt itse asun. Tuntuu ihan hurjan kiehtovalta kuulla ihmisistä, jotka ovat nähneet Mäntyniemen isovanhempieni aikana, ja kuitenkin vähän eri näkökulmasta kuin äitini tai enoni.

...käynyt konsertissa Olavinlinnassa...

Isovanhempieni elämäntyö oli parisataapäinen lypsykarja navetassa, joka oli omana aikanaan hyvinkin moderni - käsittääkseni jopa edelläkävijä joillain alueilla. Lehmistä luovuttiin 80-luvun alkupuolella, joten itse en niitä koskaan nähnyt. Pihan "kirjastorakennuksesta" löytyneistä vanhoista navettakortistoista ja seurantavihkoista voi kuitenkin todeta navetan arjen olleen tapahtumia täynnä - syntymiä, siemennyksiä, ostoja, myyntejä... vasikoita näytti putkahdelleen ainakin 70-luvulla parin päivän välein. Hauskinta on, että eräskin yli 40 vuotta vanha kortistokansio tuoksuu edelleen navetalle!

...nauttinut hiljaa hiipivästä syksystä...

Takaisin saamaani kirjeeseen. En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin. Näinköhän sähköpostitse tapahtuvaa kuulumisten vaihtoa edes luetaan kirjeen kirjoittamiseksi, Whatsappista tai Facebookista puhumattakaan. Oli kuitenkin hauskaa etsiä äidin varastoista sopivaa paperia ja kirjekuori, kirjoittaa vastauskirje siistillä käsialalla ja taiteilla kuoreen vastaanottajan osoite. Kyse on suorastaan höpsön yksinkertaisesta jutusta, mutta minusta oli jotenkin ihanan rentouttavaa paneutua puuhaan, jota lapsuudessa tuli harrastettua harva se päivä. Onkin toisaalta hassua ajatella, että käsin kirjoitettu kirje on nykyään niin erikoinen juttu, että sitä voi ihmetellä kokonaisen blogipostauksen verran. Jos minulla joskus on omia lapsia, eivät he välttämättä koskaan lähetä itse käsin kirjoittamaansa kirjettä, mikä toisaalta tuntuu hieman haikealtakin ajatukselta.

...ja saanut blogipostia!

Haluan kuitenkin vielä kerran kiittää lukijaani kauniista kirjeestä, kiitos sinulle ja kaikille muillekin blogini lukemisesta! Toivottavasti viihdytte sen parissa jatkossakin. :)