Kun haluaa kirjoittaa, täytyy kirjoittaa

Hei! Mitä haluat tehdä työksesi?

Kirjoittaa.

Sehän kuulostaa hienolta! Mitä haluat kirjoittaa?

Ei aavistustakaan.

On enemmän kuin todennäköistä, etten koskaan tule kirjoittamaan työkseni, joten kirjoitan sitten ilokseni. Realististen ajatusten suosiminen ei tosin milloinkaan ole ollut vahvuuksiani, siispä vallitseva optimisti-idealistiminäni sanookin,

eihän sitä koskaan tiedä.

Tämä blogi on ollut hiljaa pitkään. Ei kuitenkaan liian pitkään, sillä en ole koskaan kirjoittanut tänne vain jotain julkaistakseni. Blogi ei vain ole tuntunut niin tärkeältä.

Ehkä kevät on herättelemässä minussakin jotakin, ja innostun blogin kirjoittamisesta taas uudelleen. Tai voihan olla, että tätä kirjoitusta seuraa jälleen kuukausien tauko. Mistäs näitä tietää!

Mielessäni on kuitenkin viime aikoina pyörinyt paljon kaikenlaisia ajatuksia, joista joitakin voisi olla mielenkiintoista pohtia myös täällä.

Kevät on yksi maailman ilahduttavimmista asioista. Minulle kevät on jo pitkään alkanut virallisesti maaliskuun ensimmäisenä päivänä, mutta tänä vuonna olen tehnyt tähän määritelmään pienen tarkennuksen: kevät alkaa, kun ulkona tuoksuu ensimmäisen kerran keväälle. Tiedättehän, miltä kevät tuoksuu? Ensimmäinen kevääntuoksuinen päivä oli tänä vuonna helmikuun puolella, olen vähän harmissani, etten tullut kirjoittaneeksi päivämäärää mihinkään ylös. Onkohan tällainen mielenkiinto vuodenaikojen kalenteriseurantaa kohtaan jokin merkki iän karttumisesta? Ei se hassummalta tunnu missään tapauksessa.

Olen myös pistänyt merkille, että oikeastaan joka vuosi kevät tuntuu hujahtavan ohi silmänräpäyksessä. Yhtenä päivänä huomaat krookusten pilkistävän maasta talon aurinkoisella seinustalla lumiröykkiöiden vielä hallitessa pihanäkymää, mutta seuraavana päivänä koivuissa onkin jo kypsät lehdet ja voikukat alkavat lähestyä ensimmäisen kukintansa loppusuoraa. Suurinpiirtein tältä se ainakin minusta monesti tuntuu. Olenkin siis päättänyt aloittaa tänä vuonna keväästä nauttimisen varhain.

Vaikka valon, lämmittävien auringonsäteiden ja linnunlaulun perusteella kevättä on vietetty jo jokunen viikko, on vielä hieman vaikeaa ajatella keväisiä ajatuksia, kun valtavat lumikasat muodostavat pieniä vuoristoja, pakkasta on ihan tuntuvasti ja viima viiltää vedet valumaan silmistä. Vakaa aikomukseni on kuitenkin kaivaa kevät esiin kaiken talvisuuden altakin, jotta varmasti saan kaiken irti tästä energiaa pursuilevasta vuodenajasta. Jos jättää kevätnautiskelun odottamaan keväisempää hetkeä, havahtuu kohta siihen, että on auttamattomasti myöhässä. Ja koska nykyään tuntuu olevan harmillisen epävarmaa, seuraako kevättä kesä vai jokin outo, määrittelemätön vuodenaika, on kevätintoilun aikaistaminen sitäkin perustellumpaa.

Asenne todella ratkaisee hyvin monessa eri tilanteessa. Esimerkiksi keväisten auringonsäteiden paljastama pölyn vallankumous sekä likaiset ikkunalasit eivät suinkaan ole aihe turhautumiselle, vaan niistä voi tehdä ihanan päätelmän: valo on taas täällä!

Herättelyä

Kevätenergiaa

Kevät on aina sellaista aikaa, että menen hyvällä tavalla hieman sekaisin päästäni. Lisääntyvä valo ja heräilevä luonto tuovat mukanaan sellaisen määrän energiaa, että sen valjastaminen tuottaa hetkittäin hankaluuksia. Hieman harmillista tosin on, että tuon energian suuntaaminen esimerkiksi gradun kirjoittamiseen tai muuhun oikeasti järkevään tekemiseen ei ole mitenkään itsestäänselvää tai yksinkertaista, sillä se tuntuu luonnostaan hakevan luovempia purkautumiskeinoja.

Kevätenergia kutittelee mielikuvitusta ihan omanlaisellaan tavalla, mikä on tietenkin hirveän hauskaa, kun töissä paistetaan mielikuvitusvaahtokarkkeja lumipallonuotiolla tai leikitään jääkarhuja saalistavaa lihansyöjäpingviiniä. Omalla kohdallani kevätenergia on tänä vuonna tuntunut kiteytyvän erityisesti esimerkiksi soittamiseen, laulamiseen, musiikin kuunteluun, lukemiseen tai valokuvaamiseen sekä juuri nyt kirjoittamiseen. Hassua onkin, että vaikkapa lukeminen voi olla juuri sopivaa puuhaa kevätenergiapuuskassa, vaikka sen ei luulisi liiemmin energiaa vaativan. Siitä olen erityisen onnellinen, että soittaminen on tuntunut niin ihanalta, sillä se on itselleni hyvin luonteva tapa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin soittanut viime vuosina hirveän vähän, joten soittoinspiraation paluu tänä keväänä on ollut enemmän kuin tervetullutta.

Kaikenlainen kirjoittaminen on tuntunut olevan vähän jumissa alkuvuoden aikana. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut höpöttäväni ystävän kanssa käydyissä viestikeskusteluissa niin paljon kaikenlaista aivan tyhjänpäiväistä, että tänään viimein pysähdyin miettimään asiaa. Ei sillä, että aina pitäisikään jutella kauhean syvällistä ja järkevää asiaa, mutta nyt yllättäen oivalsin, että ehkä tässä onkin kyse puhtaasti kirjoitusvajauksesta.

Aloin kirjoittaa freeflow-päiväkirjamerkintää muistikirjaani (pidän aina mukanani muistikirjaa ja kynää, ja se on osoittautunut hyvin hyödylliseksi), ja pian huomasin kirjoittavani uutta blogitekstiä. Hyvin äkkiä myös päässä sinkoilleet ajatukset rauhoittuivat ja asettuivat hyvässä järjestyksessä odottamaan omaa vuoroaan päästä käsittelyyn. Kupliva kevätenergia löysi uoman, jossa pääsi virtaamaan esteettä eteenpäin kohti kesää.

Valokuvat otettu pitkin kuluvaa vuotta Kesälahdella, Helsingissä ja Oulussa.

Lähtölaskentaa

Viikon päästä tähän aikaan on tämä Joensuun asunto tyhjennetty, siivottu ja ovi suljettu viimeistä kertaa. Olen jo suunnitellut siivoavani paikkoja etukäteen, jotta tiistaina ei enää tarvitse kuin viimeistellä pikaisesti. Tosin kokemus on tähän ikään mennessä opettanut, että muuttopäivänä tekemistä löytyy aina enemmän kuin kuvitteli... Mutta ainahan voi toivoa tämän kerran olevan poikkeus siihen sääntöön.

Viime viikonloppuna pidettiin sadetta ja katsottiin jääkiekkoa. Lauantain sade tuli kyllä todella tarpeeseen, eikä vähiten perjantai-iltana äidin kanssa istutetuille perunoille. Vettä tulikin koko päivän lähes kaatamalla, mikä antoi loistavan tekosyyn laiskotella sisällä. Olen ollut jostain syystä hirveän väsynyt viimeisen viikon verran eikä mitään "jostain syystä", vaan ihan puhtaasti siksi, että verensokerit ovat heittäneet sellaista häränpyllyä tänä keväänä, ettei moinen vain voi olla vaikuttamatta vireystilaan, joten ihan mielellään otin tuon lauantain vähän rennommin.

Sunnuntaina saatiin nauttia ihanasta sateenjälkeisestä raikkaudesta auringonpaisteessa. Pihamaa tuntui ihan pullistelevan vihreydessään, ikäänkuin luonnolla olisi kiire puhjeta kukkaan joka puolella. Tuomi on jo kukkinut, omenapuut ovat nyt kauneimmillaan, juhannusruusu tekee nuppua... Luulenpa, että ensi viikolla muuton aikaan sireenit ovat Mäntyniemessä jo täydessä kukassa. Myös kielojen kukintaa odotan kovasti, saunarannassa ne valmistautuivat sunnuntaina ahkerasti.

Aikaisemmin julistin toukokuun olevan mielessäni vielä kevätkuukausi, vaikka olisi millaiset helleaallot ja kesäiset ilmat. Nyt toukokuuta on enää viikko jäljellä, ja luovun suosiolla tuohon ajattelutapaan takertumisesta. Kesä ei lue kalenteria, ja on selvästikin saapunut hieman etuajassa mutta aina yhtä tervetulleena!

Minulle tämä kevät on ollut aikamoista vuoristorataa useammallakin elämän osa-alueella. Nyt tuntuu, että oma tie on alkanut hiljalleen selkiytyä, eikä mikään ole tuntunut paremmalta. Sitähän ei vielä tiedä, mihin se tie lopulta johtaa, mutta olo on kuitenkin levollinen ja rauhallisen odottava. Olkoonkin, että etsiskellessä on mennyt monta vuotta, kaikella tähän mennessä tapahtuneella on varmasti ollut oma, tärkeä osansa tässä ja tulevassa hetkessä. Aika älytön tunne, kun alkaa lopulta päästä käsiksi omaan itseensä ja oivaltaa niitä asioita, jotka todella ovat itselle tärkeitä. Tuntuu, että tästä kaikki vasta alkaa.

Väreilyä

Kävimme äsken Onnin kanssa kävelyllä Ranta-Mutalantien varrella olevassa metsikössä, joka on ainakin erään paikalta löytyvän, iäkkäänoloisen kyltin mukaan koirien ulkoilutusalue. Mikään aidattu koirapuisto ei ole kyseessä, joten yleensä pidän Onnin kytkettynä, mutta paikka on joka tapauksessa hurmaava, joenrantaa seuraava metsikkökaistale, josta on muodostunut vakituinen ulkoilukohteemme Rantakylän-aikanamme.

Olen monesti pohtinut, mikä tekee paikasta niin erityisen. Jotenkin siellä aina rentoutuu aivan eri tavalla kuin jalkakäytäviä pitkin lenkkeillessä. Ehkä kyse on vain sen sijainnista: Tieltä joen rantaan on tarpeeksi matkaa, metsä on varttunutta ja vaihtelevaa rannan lehtoalueesta tienvarren mäntymetsään. Tähän aikaan vuodesta linnut laulavat ihanasti puissa ja pensaissa, tuomet tuoksuvat ja joki virtaa omaa tahtiaan kohti kaupunkia. Onhan se nyt ihan tutkittuakin, että metsässä oleilu rentouttaa.

Metsässä liikkuminen onkin toki ihan oma lukunsa, mutta minulle tuo alue ei ole kuitenkaan mikään kunnon metsä. Olen tullut siihen tulokseen, että paikan tunnelmaan vaikuttaa eniten sen historia. Olen pistänyt alueella merkille ainakin kaksi ihan selkeää kohtaa, joilla on sijainnut joskus jokin rakennus - luultavasti asuintalo. Edes kivijalkaa ei enää ole havaittavissa kummankaan kohdalla, vain aukea, jolla rakennus on luultavasti seissyt. En tiedä lainkaan, missä määrin arveluni pitävät paikkansa, milloin rakennukset ovat alueelta hävinneet tai mitä niille on mahtanut tapahtua. On kuitenkin kutkuttavaa kuvitella mielessään paikan historiaa, miltä rakennukset ovat näyttäneet, millaisia ihmisiä siellä on asunut.

Vanhoilla paikoilla on mielestäni aina omanlaisensa energia, mikä tekee niistä erityisellä tavalla kiehtovia. Mitä enemmän historian kerrostumia, sitä voimakkaammin paikka ikäänkuin väreilee tarinaansa. Sellaiset paikat ovat aina vetäneet minua puoleensa. Onkin kummallista, miten vasta viime aikoina todella olen ymmärtänyt asuvani pian paikassa, jonka tarinoissa riittäisi tutkimista varmasti vaikka loppuiäksi.

Mäntyniemi toki on minulle merkityksellinen paikka jo ihan pelkkien sukuyhteyksien vuoksi, mutta aivan varmasti se kiehtoisi minua muutenkin. Lapsena tila tarjosi unelmien leikkipaikat ja täydelliset puitteet kesä- ja muidenkin lomien viettoon, se oli aina ollut mummila ja tulisi sitä aina olemaan. Nyt vanhempana Mäntyniemi on saanut uudenlaisia ulottuvuuksia, ja paikan arvon on alkanut ymmärtää uudenlaisista näkökulmista. Kunhan asetun tilalle ja saan opiskeluni hoidettua pois alta, haluan alkaa oikeasti ottaa selvää, mihin olenkaan muuttanut. Jos sitten todella tutustuisi paikkaan, jonka olen tuntenut lähemmäs 30 vuotta.

(Kaikki kuvat Mäntyniemessä otettuja)

Odottelua

Jälleen on takana aurinkoinen viikonloppu Kesälahdella, ja samalla varsin tapahtumarikas viikko. Joensuulaisuutta on jäljellä nyt kaksi viikkoa ja kaksi päivää.

Olen jo vienyt jonkin verran tavaraa Kesälahdelle, jotta muutto sujuisi sutjakasti sitten parin viikon päästä. Ensi viikonloppuna siirtyy taas yksi autollinen. Tiistaina laitoin Toriin myyntiin ison osan huonekaluistani, ja kaikki menivät kaupaksi samana iltana. Sänky haettiin tänään. Nyt jäljellä on varavuode, pöytä, työtuoli ja eteisen lipasto peileineen. Vaikka tiistaina ja keskiviikkona tavaroiden lähtiessä uusiin koteihinsa yksi toisensa jälkeen tuntui hetken jopa hieman haikealta, on olo tällä hetkellä ihanan kevyt. Asunto tuntuu avaralta ja rauhaisalta, ja minulla on kaikki, mitä tarvitsen viihtyäkseni.

En malta odottaa muuttoa.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä vaikeammalta tuntuu keskittyä koulutöihin. Tekemistä nimittäin riittää, eikä se toki kesäksikään kokonaan lopu. Tarkoitus on ainakin hieman työstää gradua myös kesäkuukausina. Vaatii kuitenkin melkoista tahdonlujuutta saada todella jotakin aikaiseksi, kun niin paljon mieluummin puuhailisi ulkona etenkin Kesälahdella ollessa. Täytyy todella yrittää ottaa näistä viimeisistä Joensuun-päivistä kaikki irti, jotta niiden aikana saisi mahdollisimman paljon kirjoittamista tehdyksi. En voi kyllä myöntää olevani erityisen tunnettu senlaatuisesta itsekurista (nimimerkillä Aloitin opiskelut vuonna 2007...), mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tänä viikonloppuna minun tehtäväkseni osui puuveneen tervaaminen. Se olikin ensimmäinen kertani tervasuti kädessä, mutta ihan mielelläni sen tulevinakin keväinä hoidan tämän kerran perusteella. Hyvällä tuurilla viikon päästä voisi löytyä jo aikaa lähteä soutelemaan, ainakin jos ilmat osuvat kohdilleen. Tällä kertaa järvellä oli sellaiset vaahtopäät, ettei soutukuntoisen veneen puuttuminen juuri haitannut.

Kevät oli taas viikossa edennyt hurjin harppauksin - nyt on juuri se huikean ihana aika, kun vihreän eri sävyt värittävät maiseman huumaavan raikkaaksi, ja maasta tihkuva energia on suorastaan käsinkosketeltavaa. Tähän aikaan vuodesta huomaan aina ajattelevani, että rakastan kevättä vuodenajoista kaikkein eniten! Kunnes sitten tulee kesä...ja syksy...ja talvi. Onneksi ei ole pakko valita yhtä. Ja suotta moista edes miettii, parempi vain nauttia juuri nyt tästä hetkestä ja ottaa kiitollisena vastaan kaikki, mitä se tarjoaa.

Äitienpäivän klapit ja kahvit

Eilen vietettiin äitienpäivää. Isä oli jo perjantaina hankkinut äidin toiveesta äitienpäiväkukaksi kauniin hortensian, mihin katkesi suhteellisen tasainen äitienpäiväruusuperinne siitäkin huolimatta, että edellinen ruusu (tai ehkä sitä edellinen, kenties jopa parin-kolmen vuoden takainen) oli viime talven aikana paleltunut eikä näinollen enää tänä kesänä ilahduta meitä köynnöstämällä talon seinustan kukkapenkistä käsin. Toki päivänsankarin toiveen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, enkä millään muotoa vastusta olohuoneen pöydälle muuttanutta hortensiaa.

Isän höpsöä Jekku-saksanseisojaa turhauttaa, kun Onni on vienyt kepin. Reilu meininki, kun ei jaeta leikkikaluja!

Pihaprojektit jatkuivat eilenkin, ja tällä kertaa talkoilimme isäni ja veljeni kanssa polttopuita edesmenneen isotädin kesäasunnolla. Talo sijaitsee Pyhäjärven rannalla Mäntyniemen tapaan, ja sattuu olemaan yksi koirani ehdottomista lempipaikoista hiekkarantoineen. Eikä Onni suinkaan ole ainoa, joka Sinikivessä viihtyy. Ranta saa osakseen aurinkoa lämpimimmän osan päivästä, ja muistan elävästi, millaista oli viettää lapsuuden kesäpäiviä matalassa vedessä räpiköiden ja kuumalla hiekalla lämmitellen. Hellekesinä järvisyyhyn tosin sai (ja saa kyllä edelleenkin) varmimmin juuri Sinikivenlahdesta, eikä ranta mataluutensa vuoksi enää olekaan uimapaikkana itselleni mieluisin. Ei se kuitenkaan ole lainkaan vähentänyt paikan viehätystä.

Isotädin poismenon jälkeen Sinikivi siirtyi meidän perheellemme. Vaikka onkin etuoikeus saada kutsua paikkaa omakseen, vaatii rakennusten, pihan ja rannan ylläpito melkoisesti työtä. Tällä kertaa oli tosiaan vuorossa polttopuutalkoot, jotka alun klapikonehankaluuksien jälkeen lähtivätkin rullaamaan ihan kiitettävällä teholla. Minun osani oli kantaa valmiit puut halkovarastoon, ja tunnen kyllä urakan kropassani tätä kirjoittaessa. Tuollainen fyysinen työ on kuitenkin sellaista, mistä pidän todella paljon. Urakan jälkeen tietää tehneensä töitä, ja uurastuksen jäljet on helppo huomata. Ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin pukeudun suosiolla pitkähihaiseen paitaan hihattoman sijaan, oli sitten millainen helle tahansa... Sen verran nimittäin etenkin vasen käsivarsi pahastui puiden kantamisesta. Ei se maalaisjärki ihan kaikissa ratkaisuissa tunnu tulevan esille, ainakaan vielä.

Ihan valmiiksi emme urakkaa saaneet, kun piti lähteä takaisin Mäntyniemeen äitienpäiväkahville. Vietimme kahvihetkeä "Vanhan puolen" (päärakennus) kuistilla serkkujeni perheen kanssa. Äiti oli toivonut juustokakkua, ja teinkin sellaisen hyväksi havaitulla reseptillä lauantai-iltana. Kyllä se jälleen kerran hyvältä maistui! Serkkuni oli leiponut Britakakku -tyyppisen vegaanikakun, joka oli ihanan raikas ja kevyt tuttavuus. Täytyy myöntää, että puutalkoiden ja kahvittelun päälle (jota seurasi kylläkin aikataulusyistä hieman nurinkurisesti vielä äidin laittama loistava savuahven-lounas) iltapäivän Suomi-Saksa -peli oli enimmäkseen sivuroolissa päivätorkkujen viedessä voiton.

Illalla oli aika ajaa takaisin Joensuuhun, mikä tuntuu kerta kerralta haikeammalta. Siitäkin huolimatta, että palaan taas takaisin Kesälahdelle viikonloppuna, ei lähteminen vain ole mukavaa. Mutta enää muutama viikko lopulliseen muuttoon, ja se tulee epäilemättä menemään nopeammin kuin loppujen lopuksi odotinkaan. Jospa nyt todella saisi nämä Joensuun-päivät käytettyä tehokkaasti kouluhommien tekemiseen, niin saisi niissäkin kurottua aikataulua edes hieman kiinni. Töihin siis!

Haaveita ja haravointia

Kevät tuntuu vaihtuneen kesäksi silmänräpäyksessä lämpimien ilmojen myötä! Tosin itse määrittelen vuodenajat hyvin vahvasti kalenterikuukausien mukaan, en niinkään säätilojen, joten tuntuu suorastaan vaikealta ajatella nyt elävänsä kesää. Toukokuu kuuluu minun mielessäni vielä kevääseen, oli sitten helleaalto tai ei. Mutta mikä ihana kevät!

Mäntyniemessä on saatu paljon pihatöitä aikaiseksi. Tekemistä on hurjasti, ja tänä vuonna meillä onkin palkattu työntekijä auttamassa. En yleensä ole erityisemmin nauttinut pihan ja puutarhan hoidosta tai hakeutunut haravan varteen (voisi sanoa, että olen suorastaan vältellyt moista), mutta jostain syystä tänä keväänä kaikki mahdolliset pihatyöt ovat innostaneet erityisen paljon. Edelleen epäilen ikääntymisen olevan iso selittävä tekijä sekä Kesälahdelle muutossa että yht'äkkisessä puutarhanhoitoinnostuksessa, mutta jos ikää on kiittäminen, niin onpas vanheneminen siinä tapauksessa mahtavaa!

Tänä kesänä en ole ajatellut vielä toteuttaa sen kummempia puutarhasuunnitelmia, vaan kaikki todennäköisesti sujuu tutulla kaavalla. Äiti on tilan vakituisena asukkaana ollut meidän puutarhakuvioistamme vastuussa, ja ihan mielelläni nyt auttelen häntä parhaani mukaan. Samalla voi miettiä, mitä kaikkea uutta haluaisi ensi kesänä kokeilla, ja tarvittavia toimenpiteitä voi sitten tehdä jo valmiiksi tänä kesänä ja syksynä.

Haluaisin kyllä kovasti tehdä kasvimaastamme vähän isomman, ja kasvattaa siellä vähän tavoitteellisemmin erilaisia kasviksia. Olisi hienoa olla mahdollisimman omavarainen. Haluan kuitenkin rauhassa miettiä ja suunnitella, sillä en pidä itseäni kovin kummoisena viherpeukalona. Niitä juttuja täytyy ensin vähän opetella ja ottaa selvää asioista. Sitäpaitsi jos nyt ensin muutenkin asettuisi itse tänna eloilleen, ja sitten vasta ryhtyisi kasvattamaan jotain uutta niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin.

Helatorstain iltana kävimme siskoni kanssa rantasaunassa, omalta kohdaltani ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Olen kyllä todellakin kypsynyt monella tapaa, sillä aiemmin saunominenkaan ei ole ollut erityisemmin minun juttuni. Toki olen aina tykännyt saunassa käydä, mutta hyvin helppo on siitä myös ollut kieltäytyä. Ja muutenkin saunasesonki on minulla sijoittunut enemmän keskikesälle, kun järvivesi on miellyttävän lämmintä. Kylmässä järvessä en ole halunnut kastautua, joten mitäpä sitä suotta rantasaunaankaan sitten vaivautua. No, nyt on talviturkki heitetty, kävimme muistaakseni peräti kolme kertaa järvessä! Eikä ollut yhtään kamalaa, vaan aivan ihanan virkistävää! Tänään täytyy ehkä kokeilla savusaunaa pitkästä aikaa, sillä siellä en ole koskaan erityisemmin viihtynyt. Jospa kelkka kääntyisi senkin kohdalla, kun sellaisella linjalla tunnutaan nyt olevan.

Sain käyttööni isän digijärjestelmäkameran, jolla olenkin melkoisen innokkaasti ottanut kuvia nyt pari päivää. En tiedä valokuvauksesta juuri mitään, ja tähän asti olen käyttänyt vain kännykkää, jolla mielestäni saa kyllä varsin kelvollisia otoksia aikaiseksi. Mutta voi hyvinkin olla, että olen löytänyt itselleni uuden harrastuksen! Myöhemmin (toivottavasti) täällä blogissa voi nähdä kehityksen valokuvaustaidoissani, kun vertaa alkupuolen kuvia myöhempiin. Sekin jää taas nähtäväksi!