Heinäkuinen hetki

Viime lauantai-iltana teimme pienen iltakävelyn Onnin kanssa. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista, sillä jokaisen koiranomistajan elämään melko rutiiniomaisesti kuuluvat tuollaiset pienet iltakävelyt, joiden pääasiallisena funktiona ei välttämättä useinkaan ole ympäröivän luonnon ihaileminen tai muu runollinen oheistoiminta  - pikemminkin päinvastoin.

Tuo lauantaipäivä oli ollut enimmäkseen harmaa ja sateinen, joten illalla kirkastunut taivas ja auringonlasku tekivät tuollaisesta rutiiniulkoilusta hyvinkin houkuttelevaa. Kyse ei ollut mistään pitkästä lenkistä, kunhan kaikessa rauhassa kävelimme peltojen välistä tietä pitkin hevoslaitumen ohi mansikkapellon nurkalle saakka.

Ilta-aurinko sateisen päivän jälkeen oli jotenkin ihan erityisen kaunis, kun se ruusukullan värisellä valollaan kutitteli tanssivia hyönteisiä ja tienpientareen heinikoita.

Ensin mietin, että jos oikein nopeasti kipaisen kotiin, ehdin vielä tulla kameran kanssa kuvaamaan tuota hienoa kesäillan valoa, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin: jospa tällä kertaa vain nauttisin siitä pienestä hetkestä, jonka auringonlaskun valo tarjoaa heinäkuun iltana. Painaisin näyn mieleeni ja antautuisin osaksi sitä. Niin myös tein, ja olen siitä iloinen. Todennäköisesti ehdin toisen kerran ihan ýhtä lailla harjoitella auringonlaskun valon kuvaamista, ja blogiinkin kyllä riittää kuvamateriaalia.

Vaikka lukeudunkin niihin, jotka helposti kaivavat kiireellä kännykän esille ikuistamaan kaikki ikuistamisen arvoiset (enemmän ja vähemmän..) hetket ja juoksentelen sateessa kamera paidan alla jahtaamassa sateenkaaria, olen viime aikoina vähän useammin havahtunut siihen, että kännykkää ei tarvitse kantaa jatkuvasti mukana, kamerasta puhumattakaan. Kameran linssin läpi tihrustaessa kauniit asiat aina vähän "laimenevat", eivätkä ainakaan minun taidoillani välity valokuvasta lainkaan yhtä hyvin kuin todellisuudessa. Siksi tuntuu hyvältä ja myös tärkeältä välillä pysähtyä ihailemaan ympärillään olevaa kauneutta ja hymyillä kaikessa rauhassa sille ajatukselle, että kaiken maailman kuvausvälineet eivät sillä hetkellä ole lähimaillakaan. Silloin voi itse olla osa tuota tilannetta ja hetkeä ja koko ympäröivää maailmaa aika ainutlaatuisella tavalla. Ihana oivallus.

Viime lauantai sattui olemaan myös syntymäpäiväni, ja sain äidiltä lahjaksi hänen kaksi vuotta sitten kirjoittamansa runon, joka sopii siihen iltaan melkein täydellisesti:

Varjoisasta tuuheasta lehdosta

aukeaa polunmutka

niityn laitaan,

niitylle

joka kultaisessa auringossa nauraa

häikäisevää vihreää naurua

     kultaista naurua

heilimöivä heinikko hymyilee tuulessa,

voikukanhöytyvät kieppuvat hetkisen riemuissaan

     kunnes häviävät näkymättömyyksiin,

ja jos oikein tarkkaan kuuntelet,

harakankellojen vieno kilkatus ja päivänkakkaroitten kuoro

soi tuulen suhinassa

     metsäkirvisen ja peipon soolojen taustalla.

Hyss... Pysähdy tähän...

Nuuhkaise...

Entä tuoksujen sinfonia, heinien kukkien puiden tuhannet sävyt!

     Suloiset, hennot, voimakkaat, kirpeät... huumaavat!

(Siitä saat keksiä oman sävellyksen.)

Sinne niitylle siis vaella,

sinne kulje ajatusten teitä,

lehtien havina korvissasi,

     ja vanhat viisaat kuuset pylväikkönä niityn laidassa

nyökyttävät, ojentavat sinulle

ystävälliset pitkäsormiset kätensä, joita vaaleanvihreät

     sormenpäät koristavat

kuin juuri maalatut juhlakynnet.

Kesä rupattelee kaikkialla ympärilläsi,

vilistää hyppii pyrähtelee,

lehahtaa parveilee ja 

     surina pörinä lähestyy kaikkoaa,

mutta varo askeleitasi

sillä poimulehden kastepisarasta peilautuu koko maailma

     kun vain maltat kumartua ja kuiskata sille:

- Saisinko katsoa?

Muistojeni kuvakirjaan

talletan tämän kaiken

kesän ihanuuden,

niin että talven tuiskutessa ikkunan takana

voin rauhassa käpertyä nojatuoliini takkatulen loisteeseen

ja lehteillä tarkkaan

jokaisen sivun.

A. L.-P. (2014)

Sateenkaarijahtia ja lintubongausta

Viime viikolla satoi. Ja satoi. Ja satoi. Ja ukosti. Ei siinä sinänsä mitään, itse pidän varsinkin ukonilmasta kovasti. Nyt tosin teen kesäsijaisuutta äidin päiväkodissa, ja siellä jatkuvat sadekelit ukkosesta puhumattakaan tuovat arkeen omat haasteensa. Selvitty on kuitenkin, eivät ole sokerista nämä maaseudun lapset (eivätkä aikuiset).

Ukkosrintaman lähestymisen seuraaminen on kutkuttavaa. Taivaanrannasta nousevat, mustat pilvet, painostavan lämmin ja seisova ilma, sitten yltyvä, rajuilmaa ennustava tuuli ja kaukainen salamointi ja jyrähtely. Myöhemmin korviahuumaava meteli, kun sade yrittää piiskaa kattoa, seiniä ja ikkunoita kaikella voimallaan, koko taivaan valaisevat salamat ja niitä seuraavien jyrähdysten jännittävä odotus.

Ukkoskuuron väistyessä saa nauttia raikastuneesta ilmasta ja usein upeasta värien kontrastista, kun aurinko valaisee maisemaa tummien ukkospilvien vielä väijyessä taustalla.

Viime viikolla juoksentelin ilta-auringossa pitkin Mäntyniemen pihamaita jahtaamassa sateenkaarta, kameraa hupparin sisällä sateelta suojaten ja sukat märkinä äkkiä jalkaan lykätyissä, liian isoissa Tokmannin crocseissa. Huikea sateenkaari kaartui Kalliometsän yli täydellisenä ja kaksinkertaisena. (Joskus kieltämättä mietin, että paras olisi vain nauttia kauniista näyistä ihan ilman kameraa sen sijaan, että niitä tuijottelee linssin läpi ja onnistuu tallentamaan vain murto-osan tunnelmasta. Mutta pitäähän sitä yrittää, kun innostus iskee!)

Viikonloppuna piti Onnin kanssa kääntyä aamukävelyllä takaisin hakemaan kameraa ja pidempää objektiivia, jotta pääsisi harjoittelemaan kuvaustaitoja kosteikossa äkätyn joutsenen aamurauhan kustannuksella. Kameran haettuamme hiivimme vehnäpeltoon, käskin Onnin odottamaan ja yritin varovasti lähestyä lintua. Ei tässä Konsta Punkkaan pääse itseään ihan heti vertaamaan, mutta olipahan jännittävää! (Lupasin kuitenkin joutsenelle olla häiritsemättä sitä uudestaan kovin pian.) Ja Onni odotti niin hienosti paikallaan, tosin tuskinpa se koko joutsenta edes äkkäsi, vehnä taisi kaverin korkeuksissa ihan tehokkaasti peittää näkyvyyden.