2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Minä olen kaunis.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen voi oppia ja kehittää itseään läpi koko elämänsä, itseasiassa pidän sitä äärimmäisen tärkeänä. Oppimiaan asioita ei välttämättä tiedosta jatkuvasti, mutta aina välillä elämässä tulee eteen vaiheita, jolloin reflektoi omaa tilannettaan ja kehitystään ja tekee havaintoja muutoksista, joita ajan kuluessa on tapahtunut omissa ajattelutavoissa sekä itsessä kokonaisuutena.

Minulle koko tämä vuosi on ollut täynnä jatkuvaa pohdiskelua siitä, kuka oikeastaan olen, miten olen päätynyt tähän hetkeen ja miten haluan elämäni jatkuvan tästä eteenpäin. Olen oppinut itsestäni paljon, mutta samalla olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon opittavaa on vielä edessä.

Tänään harjasin aamulla hiuksiani ja äiti totesi hymyillen, kuinka kaunis olen. Välitön ajatukseni oli, ettei se pidä paikkaansa, ja että äidin sanomana kommentti on muutenkin puolueellinen. Heti perään huomasin hämmentyväni omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä ajattelen noin? Tai paremminkin, miksi tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan kohteliaisuutta, joka varmasti on lausuttu vilpittömästi ja rakkaudella?

Kohta tämän tilanteen jälkeen istuin olohuoneessa ja valitsin Netflixistä katsottavakseni dokumentin Miss Representation. En tiedä, mitkä alitajuiset tekijät valintaani vaikuttivat, mutta dokumentti herätti paljon ajatuksia.

Olen enimmäkseen pitänyt itseäni varsin hyvällä itsetunnolla varustettuna ihmisenä, joka ei välitä median levittämästä naisihanteesta, ja jos joskus yrittäisi siihen suuntaan itseään muokatakin, sen tekisi puhtaasti itseään varten ja omista lähtökohdistaan.

En ole ymmärtänyt/huomannut/halunnut tunnustaa itselleni, kuinka vahvasti median eri kanavien markkinoima kuva siitä, miltä naisen pitäisi näyttää tai kuinka tulisi käyttäytyä, on todellisuudessa vaikuttanut minuun elämäni eri vaiheissa. Toisinaan olen himoinnut tuotteita, jotka tekisivät minusta taas vähän paremman version jostain, mitä täytyy tavoitella. Olen ihaillut muodikasta elämäntapaa, jota monet bloggaajat ja Youtube-tähdet ainakin ulkoisesti edustavat. Olen halunnut kelvata miehille, joiden naisihanne perustuu markkinamaailman luomaan keinotekoiseen illuusioon.

Tarkoitukseni ei ole hämmästellä sitä, kuinka päälaellaan maailmamme on tai kuinka media on kaiken pahan alku ja juuri. Median kautta välittyy tietenkin myös paljon tärkeää ja hyvää informaatiota. Ylipäätään medialukutaidosta ja sen tärkeydestä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta tässä pohdin ihan vain omaa kokemustani ja viime aikojen oivalluksiani omaan itseeni liittyen.

On ollut mielenkiintoista ja toisaalta kyllä huolestuttavaakin huomata, kuinka paljon ulkopuoliset tahot - media, mainonta, muut ihmiset - ovat hyvinkin huomaamattomasti, joskus epäilemättä myös tahattomasti, vaikuttaneet käsitykseeni siitä, millainen minun pitäisi olla. Nuo ajatukset ovat tehokkaasti vaimentaneet ja jopa syrjäyttäneet ne, joihin olisi monesti ollut paljon tärkeämpää keskittyä: Kuka olen? Kuka haluan olla? Mitä minä haluan? Minua kuitenkin ilahduttaa se, että olen viimein alkanut ymmärtää eron näiden eri ajattelutapojen välillä.

Itsensä kehittäminen ja elinikäinen oppiminen eivät ole millään tavoin originelleja ajatuksia, ennemminkin voisi puhua suorastaan kliseistä. Kliseet eivät kuitenkaan ole ansainneet statustaan täysin perättömin ansioin, ja itse kyllä hyvillä mielin kirjoittaisin Tinder-kuvaukseeni (ei huolta, Tinderiä en oikeasti edes harkitse): "Opiskelija, pääaineena Minä itse." (#elämänkoulun ehkä jättäisin kuitenkin mainitsematta.)

P.S. Minä olen kaunis.

Isona minusta tulee...

Aloittaessani opiskelun sata vuotta sitten vuonna 2007 olin hirveän tyytyväinen valitsemaani alaan. Opettajia tarvitaan aina, ja kasvatustieteen maisterin papereilla voi tehdä vaikka mitä muutakin kuin vain opettaa (onhan Martti Ahtisaarikin taustaltaan opettaja!). Kun vielä luokanopettajan pätevyyden kylkeen tuupataan musiikin aineenopettajan pätevyys, niin eikös siinä ole ihan mukava paketti kasassa tulevaisuutta määrittämään? No problem. Kaiken lisäksi en ole ollenkaan kehnompi noissa opetushommissa, pärjään niissä suorastaan hienosti noin keskimäärin. Oikeastaan voisi ihan hyvin sanoa, että löysin minulle sopivan alan.

Kuitenkin parin viime vuoden aikana motivaationi ja kiinnostukseni opetustyötä kohtaan ovat suorastaan täysin kadonneet. Ajatus opettajana työskentelemisestä tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. En tiedä, mistä moinen johtuu, ja on ihan mahdollista, että valmistuttuani päädyn kuitenkin opettamaan ja huomaan jälleen nauttivani siitä.

Toisaalta on todella turhauttavaa huomata karttavansa ajatusta työskentelystä alalla, jolle on valmistumassa. Joudun tekemään paljon töitä löytääkseni motivaatiota opiskeluun, ja kun sen hetkittäin löydän, menee tuon motivaation ylläpitoon vähintään yhtä paljon energiaa kuin sen löytämiseenkin. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän jäljellä, että olisi typerää vain luovuttaa kiinnostuksen kadottua.

Ja kuten aluksi totesin, voin valmistuttuani tehdä kaikenlaista muutakin kuin opettaa, näin ainakin haluan ajatella. Olen nyt yrittänyt kääntää ajoittain ilmenevän pettymyksen innostuksen katoamisesta ajatukseen siitä, että edessä on jälleen yksi uusi alku, joka voi johdattaa vaikka mihin jännittävään ja kiinnostavaan. Kunhan jaksan nyt hoitaa opiskelut pois alta, voin sen jälkeen keskittyä löytämään sen asian, josta todella innostun ja jota haluan alkaa kehittelemään eteenpäin. Jotain ajatuksia minulla jo onkin, mutta yritän olla paneutumatta niihin vielä liikaa, jotta kouluhommatkin tulisi joskus hoidettua.

Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on saada itseäni tsempattua tarttumaan toimeen ja laittamaan opiskeluasiat järjestykseen. Viime aikoina motivaatiota on ollut hirveän vaikea löytää yhtään mihinkään, jopa blogin kirjoittamiseen - päivät vain kuluvat, enkä saa mitään aikaiseksi. Mutta jos jään ikuisesti yliopistoon, en koskaan saa tietää, millaista on elämä opiskelija-statuksen jälkeen. Haluaisin ottaa siitä selvää, joten ei auta kuin ryhtyä töihin!

Presidentiksi päätymisen todennäköisyys on kuitenkin häviävän pieni, ja hyvä niin (ihan kaikkien kannalta).

Syksyyn

Pari viikkoa sitten vehnäpellon ruiskaunokit olivat kauneimmillaan.

Olen tehnyt itsestäni sen havainnon, että kun syntymäpäiväni heinäkuun puolivälissä on ohi, alan jo salaa odotella syksyä. Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kesä olla kypsimmässä vaiheessaan, ja vaikka ilmat olisivatkin lämpimiä, luonto aloittaa hiljalleen valmistautumisen syksyn saapumiseen.

Jotenkin oma, sisäinen kalenterini on aina noudattanut kouluvuotta. Elo-syyskuussa alkaa uusi kierros, ja tammikuu luetaan jo kevääksi kevätlukukauden alkaessa (siksi siis, jos puhun keväästä, saatan todellisuudessa tarkoittaa keskitalvea). Kesä puolestaan on sellaista kummallista välioleiluaikaa, ikäänkuin tyhjäkäyntiä vanhan ja uuden lukuvuoden välissä. Ja tämäntapainen ajattelu siis muotoilee minun ajatuksissani vuodenkiertoa täysin riippumatta siitä, kulkeeko oma arkeni koulun lukuvuoden rytmissä vai ei.

Olin kouluvuosinani aina hirveän innoissani uudesta lukuvuodesta. Erityisesti tietenkin siitä, että se merkitsi uusien vihkojen, kirjojen, kynien ja kumien hankkimista, tai ainakin heikohkosti perusteltua syytä ryhtyä tällaisiin varustelutoimenpiteisiin. Parhaimmillaan koulun alkua varten käytiin myös vaate- ja kenkäostoksilla, ja erilaisia reppuja ja laukkujakin tuntui ilmestyvän kuvioihin useimmiten juuri elokuun alussa. Pelkästään tästä kirjoittaessani palaa tuo kihelmöivä innostuksen tunne elävästi mieleeni.

Nykyään en mitenkään erityisesti odota koulun alkua näin syksyn alla, vaikkei ajatus syyslukukauden alkamisesta yliopistoympyröissä mitään ikävämpiäkään tunnetiloja sentään aiheuta. Suunnitelmani on jättää tämä syyslukukausi viimeisekseni yliopistolla, joten siitä lienee syytä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mieleni tekisi sanoa, että rakastan syksyä vuodenajoista kaikista eniten, mutta se ei pitäisi täysin paikkaansa. Keväällä nimittäin rakastan kevättä, kesällä kesää... Ja talvella toisinaan myös talvea, vaikka voin kyllä epäröimättä myöntää sen herättävän minussa vähiten innostuneita tunteita.

Tältä kirjoittaessani ulkona sataa juurikin syksyä enteilevästi. Tällaisesta sateesta nautin. Se ei ole kesäisen ukkoskuuron mukanaan tuoma, pikainen rankkasadekuuro, vaan kunnollinen, monta tuntia kestävä saderintama, joka kuulostaa ja tuoksuu ihan omanlaiseltaan. Ilma on lämmin ja tyyni, ja luonto tuntuu lähes nukahtaneen odottamaan sateen hellittämistä, mikä ennusteen mukaan tapahtuu myöhemmin iltapäivällä.

Kun aurinko tulee esiin, se lämmittää tuulettomalla paikalla huikean paahteisesti, juuri niin kuin aina kesän lopussa ja syksyn alussa. Illat alkavat olla hämäriä ja sisälle täytyy sytyttää valoja (mistä huomaan kaipaavani huoneeseeni vielä asennusta odottavaa kattovalaisinta).

Syksyyn sisältyy kuitenkin aina myös haikeutta menneestä kesästä. Kesä livahtaa ohi aina niin nopeasti ja yllättäen, samalla tavoin kuin se alkaakin. Minulle kulunut kesä on kuitenkin muodostanut niin hyviä muistoja, että niihin uppoutumalla pääsee helposti pujahtamaan takaisin kesään sinne kaivatessaan.

Hitaammin

Olen tehnyt joitakin ihania oivalluksia kesäkuun aikana. Mikään niistä ei ole tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan olemassaolleet ajatukset ovat kirkastuneet ja alkaneet saavuttaa käsiteltävissä olevaa muotoa. Tärkein oivallukseni on, että olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt, juuri tässä ja juuri täällä. Minulla ei ole välitöntä tarvetta muuttaa yhtään mitään.

Minulle on aivan ok, että täytän ensi kuussa 29 vuotta, en ole vielä(kään) valmistunut yliopistosta, minulla ei ole poikaystävää ja asun vanhempieni luona. On ollut hetkiä, kun olen ahdistuneena seurannut Facebook-kavereideni päivityksiä valmistumisista, kihlautumisista, naimisiinmenoista, omistusasunnoista ja perheenlisäyksistä, sillä olen kokenut jääväni koko ajan auttamattomasti enemmän ja enemmän "jälkeen" noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta eihän se niin ole. Minun elämäni on tässä ja nyt, tällaisena, ja vatsanpohjassa on suloinen tunne siitä, että kaikki on vielä edessäpäin.

Olen kaiken kaikkiaan aika hidas ihminen. Syön hitaasti, lämpenen (hyvin) hitaasti uusissa tilanteissa, tutustun ihmisiin hitaasti (ja valikoivasti..), ajattelen hitaasti, toisinaan oivallan asioita hitaasti. Nautin rauhallisesta temposta, siitä, että saan tehdä asiat omassa tahdissani ja huolella. Pystyn kyllä sopeutumaan myös hektisempään elämään, mutta ahdistun siitä helposti ja kadotan kontrollin. Olen alkanut vasta hiljalleen oppia arvostamaan ja ymmärtämään tätä rauhallisuuden piirrettä itsessäni, antamaan itselleni aikaa. Sitä on ollut helpompi opetella nyt kesäkuussa, kun olen käytännössä katsoen "lomaillut" ja saanut toimia omassa tahdissani.

Erityisesti pysähdyin miettimään omaa rauhallisuuden tarvettani sekä yleisemmin hitaamman elämän monia etuja luettuani erään kirjoituksen Zen Habits -blogista (tämä kirjoitukseni ei toki ihan suoraan liity hitaaseen elämään ajattelutapana, mutta tuo sitä aihetta käsittelevä, linkkaamani blogipostaus herätti tosiaan ajatuksia). Totesin, että minä saan ihan rauhassa olla juuri niin hidas kuin haluan, voin elää elämääni juuri niin kuin se minusta tuntuu hyvältä. Olen hyvin monella tavalla elämäni aikana pyrkinyt noudattamaan muiden toiveita ja sopeutumaan ympäristöni odotuksiin - harrastuksissa, ihmissuhteissa (erityisesti parisuhteissa), opiskelussa... Se ei ole tuntunut väärältä, muttei toisaalta ihan oikealtakaan. Minulta näköjään meni lähemmäs kolme vuosikymmentä sen oivaltamiseen, että voin toimia myös toisella tavalla, omalla tavallani (hyvä on, en ehkä lapsesta asti ole tätä sentään pohdiskellut, mutta olkoon). Oivallus on sen verran tuore, ettei minulla ole sanottavammin kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, mutta hykerryttävän vahva tunne oikeilla jäljillä olemisesta tuntuu upealta.

Miten eri tavalla opintoni olisivatkaan kenties edistyneet, jos olisin osannut kuunnella itseäni paremmin vuosia sitten? Ehkä olisin välttänyt turhat ihmissuhdesotkut? Tosin eihän mikään ole ollut turhaa, jos nyt alan oppia tuntemaan itseni paremmin ja löytämään minulle sopivat tavat toimia. Tätä päivää vartenhan minä elän, en eilistä enkä huomista. Ja etenen juuri niin hitaasti kuin minusta tuntuu hyvältä.

Vihdoinkin viileni!

Kävin äsken Onnin kanssa ulkona pukeutuneena siskoni talvitakkiin (ei siellä oikeasti ihan niin kylmä ole, reilu kymmenen astetta sentään vaikkakin viileällä tuulella höystettynä - satun vain olemaan kovin mukavuudenhaluinen). Kymmenen asteen äkillinen romahdus lämpötilassa sai epätoivon heräämään, sen verran ihanat helteet toukokuussa oli. Märehdittyäni hetken kymmenen vuorokauden sääennusteen ääressä päätin kuitenkin keskittyä mieluummin positiivisiin asioihin. Mieleeni tuli muun muassa seuraavanlaista:

Ensinnäkin on ihan typerää ylipäätään valittaa viileästä kesäsäästä, sillä sen ei luulisi tulevan yllätyksenä kenellekään suomalaiselle. Itse uskon tähän kesään mahtuvan vielä helteitäkin, ja sitten saa vaihteeksi valittaa siitä, kun ei hieltään jaksa taas mitään tehdä.

Meillä on täällä hirveästi sisähommia tehtävälistalla, kun käytännössä koko talon voisi (ja pitäisikin) järjestää ja siivota lattiasta kattoon. Äiti jo perjantaina ahkeroi koko päivän, ja itse olen luvannut alkajaisiksi perata keittiön kaappeja. Milloin olisikaan parempi aika siivota sisällä kuin sateisena ja harmaana kesäpäivänä!

Onnin kanssa aloitettiin tänään kesän agilitytreenit Kiteellä, ja olipa vain taas kerran ihan mielettömän hauskaa! Mahtava juttu, kun järjestyi tuohon Kiteen porukkaan pääsy, muuten olisivat treenit jääneet varmasti tauolle kesäksi. Ja Onni teki ihan hurjan hienosti, vaikka oli uusi paikka ja porukka, eikä aikaisemmin oltu treenattu ruohikkopohjalla. Ja mikä upeinta, Onni teki ensimmäistä kertaa ikinä kepit kokonaan ilman ohjureita! Ei ole treeni mennyt Joensuussa hukkaan! Ja sään puolesta on tosiaan parempi treenata, kun on vähän viileämpää. Kiteellä ei ole hallia, joten helteillä homma olisi paljon raskaampaa niin koiralle kuin ohjaajallekin.

Totesinpa taas tänään siellä treeneissä, että kovin alkaa emäntä puuskuttaa jo parin ratakierroksen jälkeen, vaikka Onni ei edes mikään vauhtitykki ole. Voisikin olla aika aloittaa taas lenkkeily, ja siihen puuhaan ainakin itse ryhdyn mieluummin juuri tällaisilla viileämmillä ilmoilla. Hyvin juoksu sujuu toki lämpimämmälläkin säällä, mutta ennemmin näin.

Kylmä sadekeli ei haittaa saunomista!

Saan hyvillä mielin jatkaa villasukkakautta. Tämä on ihan yhdentekevä toteamus. Käytän villasukkia ympäri vuoden täysin säistä riippumatta.

Tämän viimeisen kohdan sisällytän listaani ihan vain siksi, että jos sen täällä nyt julkisesti esitän, niin ehkä se myös todennäköisemmin toteutuukin. Nimittäin jos vaikka saisi vähän jotain opiskeluhommia aikaiseksi nyt, kun ulos ei ole niin kova into lähteä. Sellaista. Katsotaan nyt.

Kuvat tässä postauksessa on otettu torstaina, silloin oli lämmintä ja sai olla shortseissa iltaan asti.

Väreilyä

Kävimme äsken Onnin kanssa kävelyllä Ranta-Mutalantien varrella olevassa metsikössä, joka on ainakin erään paikalta löytyvän, iäkkäänoloisen kyltin mukaan koirien ulkoilutusalue. Mikään aidattu koirapuisto ei ole kyseessä, joten yleensä pidän Onnin kytkettynä, mutta paikka on joka tapauksessa hurmaava, joenrantaa seuraava metsikkökaistale, josta on muodostunut vakituinen ulkoilukohteemme Rantakylän-aikanamme.

Olen monesti pohtinut, mikä tekee paikasta niin erityisen. Jotenkin siellä aina rentoutuu aivan eri tavalla kuin jalkakäytäviä pitkin lenkkeillessä. Ehkä kyse on vain sen sijainnista: Tieltä joen rantaan on tarpeeksi matkaa, metsä on varttunutta ja vaihtelevaa rannan lehtoalueesta tienvarren mäntymetsään. Tähän aikaan vuodesta linnut laulavat ihanasti puissa ja pensaissa, tuomet tuoksuvat ja joki virtaa omaa tahtiaan kohti kaupunkia. Onhan se nyt ihan tutkittuakin, että metsässä oleilu rentouttaa.

Metsässä liikkuminen onkin toki ihan oma lukunsa, mutta minulle tuo alue ei ole kuitenkaan mikään kunnon metsä. Olen tullut siihen tulokseen, että paikan tunnelmaan vaikuttaa eniten sen historia. Olen pistänyt alueella merkille ainakin kaksi ihan selkeää kohtaa, joilla on sijainnut joskus jokin rakennus - luultavasti asuintalo. Edes kivijalkaa ei enää ole havaittavissa kummankaan kohdalla, vain aukea, jolla rakennus on luultavasti seissyt. En tiedä lainkaan, missä määrin arveluni pitävät paikkansa, milloin rakennukset ovat alueelta hävinneet tai mitä niille on mahtanut tapahtua. On kuitenkin kutkuttavaa kuvitella mielessään paikan historiaa, miltä rakennukset ovat näyttäneet, millaisia ihmisiä siellä on asunut.

Vanhoilla paikoilla on mielestäni aina omanlaisensa energia, mikä tekee niistä erityisellä tavalla kiehtovia. Mitä enemmän historian kerrostumia, sitä voimakkaammin paikka ikäänkuin väreilee tarinaansa. Sellaiset paikat ovat aina vetäneet minua puoleensa. Onkin kummallista, miten vasta viime aikoina todella olen ymmärtänyt asuvani pian paikassa, jonka tarinoissa riittäisi tutkimista varmasti vaikka loppuiäksi.

Mäntyniemi toki on minulle merkityksellinen paikka jo ihan pelkkien sukuyhteyksien vuoksi, mutta aivan varmasti se kiehtoisi minua muutenkin. Lapsena tila tarjosi unelmien leikkipaikat ja täydelliset puitteet kesä- ja muidenkin lomien viettoon, se oli aina ollut mummila ja tulisi sitä aina olemaan. Nyt vanhempana Mäntyniemi on saanut uudenlaisia ulottuvuuksia, ja paikan arvon on alkanut ymmärtää uudenlaisista näkökulmista. Kunhan asetun tilalle ja saan opiskeluni hoidettua pois alta, haluan alkaa oikeasti ottaa selvää, mihin olenkaan muuttanut. Jos sitten todella tutustuisi paikkaan, jonka olen tuntenut lähemmäs 30 vuotta.

(Kaikki kuvat Mäntyniemessä otettuja)

Odottelua

Jälleen on takana aurinkoinen viikonloppu Kesälahdella, ja samalla varsin tapahtumarikas viikko. Joensuulaisuutta on jäljellä nyt kaksi viikkoa ja kaksi päivää.

Olen jo vienyt jonkin verran tavaraa Kesälahdelle, jotta muutto sujuisi sutjakasti sitten parin viikon päästä. Ensi viikonloppuna siirtyy taas yksi autollinen. Tiistaina laitoin Toriin myyntiin ison osan huonekaluistani, ja kaikki menivät kaupaksi samana iltana. Sänky haettiin tänään. Nyt jäljellä on varavuode, pöytä, työtuoli ja eteisen lipasto peileineen. Vaikka tiistaina ja keskiviikkona tavaroiden lähtiessä uusiin koteihinsa yksi toisensa jälkeen tuntui hetken jopa hieman haikealta, on olo tällä hetkellä ihanan kevyt. Asunto tuntuu avaralta ja rauhaisalta, ja minulla on kaikki, mitä tarvitsen viihtyäkseni.

En malta odottaa muuttoa.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä vaikeammalta tuntuu keskittyä koulutöihin. Tekemistä nimittäin riittää, eikä se toki kesäksikään kokonaan lopu. Tarkoitus on ainakin hieman työstää gradua myös kesäkuukausina. Vaatii kuitenkin melkoista tahdonlujuutta saada todella jotakin aikaiseksi, kun niin paljon mieluummin puuhailisi ulkona etenkin Kesälahdella ollessa. Täytyy todella yrittää ottaa näistä viimeisistä Joensuun-päivistä kaikki irti, jotta niiden aikana saisi mahdollisimman paljon kirjoittamista tehdyksi. En voi kyllä myöntää olevani erityisen tunnettu senlaatuisesta itsekurista (nimimerkillä Aloitin opiskelut vuonna 2007...), mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tänä viikonloppuna minun tehtäväkseni osui puuveneen tervaaminen. Se olikin ensimmäinen kertani tervasuti kädessä, mutta ihan mielelläni sen tulevinakin keväinä hoidan tämän kerran perusteella. Hyvällä tuurilla viikon päästä voisi löytyä jo aikaa lähteä soutelemaan, ainakin jos ilmat osuvat kohdilleen. Tällä kertaa järvellä oli sellaiset vaahtopäät, ettei soutukuntoisen veneen puuttuminen juuri haitannut.

Kevät oli taas viikossa edennyt hurjin harppauksin - nyt on juuri se huikean ihana aika, kun vihreän eri sävyt värittävät maiseman huumaavan raikkaaksi, ja maasta tihkuva energia on suorastaan käsinkosketeltavaa. Tähän aikaan vuodesta huomaan aina ajattelevani, että rakastan kevättä vuodenajoista kaikkein eniten! Kunnes sitten tulee kesä...ja syksy...ja talvi. Onneksi ei ole pakko valita yhtä. Ja suotta moista edes miettii, parempi vain nauttia juuri nyt tästä hetkestä ja ottaa kiitollisena vastaan kaikki, mitä se tarjoaa.

Äitienpäivän klapit ja kahvit

Eilen vietettiin äitienpäivää. Isä oli jo perjantaina hankkinut äidin toiveesta äitienpäiväkukaksi kauniin hortensian, mihin katkesi suhteellisen tasainen äitienpäiväruusuperinne siitäkin huolimatta, että edellinen ruusu (tai ehkä sitä edellinen, kenties jopa parin-kolmen vuoden takainen) oli viime talven aikana paleltunut eikä näinollen enää tänä kesänä ilahduta meitä köynnöstämällä talon seinustan kukkapenkistä käsin. Toki päivänsankarin toiveen kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää, enkä millään muotoa vastusta olohuoneen pöydälle muuttanutta hortensiaa.

Isän höpsöä Jekku-saksanseisojaa turhauttaa, kun Onni on vienyt kepin. Reilu meininki, kun ei jaeta leikkikaluja!

Pihaprojektit jatkuivat eilenkin, ja tällä kertaa talkoilimme isäni ja veljeni kanssa polttopuita edesmenneen isotädin kesäasunnolla. Talo sijaitsee Pyhäjärven rannalla Mäntyniemen tapaan, ja sattuu olemaan yksi koirani ehdottomista lempipaikoista hiekkarantoineen. Eikä Onni suinkaan ole ainoa, joka Sinikivessä viihtyy. Ranta saa osakseen aurinkoa lämpimimmän osan päivästä, ja muistan elävästi, millaista oli viettää lapsuuden kesäpäiviä matalassa vedessä räpiköiden ja kuumalla hiekalla lämmitellen. Hellekesinä järvisyyhyn tosin sai (ja saa kyllä edelleenkin) varmimmin juuri Sinikivenlahdesta, eikä ranta mataluutensa vuoksi enää olekaan uimapaikkana itselleni mieluisin. Ei se kuitenkaan ole lainkaan vähentänyt paikan viehätystä.

Isotädin poismenon jälkeen Sinikivi siirtyi meidän perheellemme. Vaikka onkin etuoikeus saada kutsua paikkaa omakseen, vaatii rakennusten, pihan ja rannan ylläpito melkoisesti työtä. Tällä kertaa oli tosiaan vuorossa polttopuutalkoot, jotka alun klapikonehankaluuksien jälkeen lähtivätkin rullaamaan ihan kiitettävällä teholla. Minun osani oli kantaa valmiit puut halkovarastoon, ja tunnen kyllä urakan kropassani tätä kirjoittaessa. Tuollainen fyysinen työ on kuitenkin sellaista, mistä pidän todella paljon. Urakan jälkeen tietää tehneensä töitä, ja uurastuksen jäljet on helppo huomata. Ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin pukeudun suosiolla pitkähihaiseen paitaan hihattoman sijaan, oli sitten millainen helle tahansa... Sen verran nimittäin etenkin vasen käsivarsi pahastui puiden kantamisesta. Ei se maalaisjärki ihan kaikissa ratkaisuissa tunnu tulevan esille, ainakaan vielä.

Ihan valmiiksi emme urakkaa saaneet, kun piti lähteä takaisin Mäntyniemeen äitienpäiväkahville. Vietimme kahvihetkeä "Vanhan puolen" (päärakennus) kuistilla serkkujeni perheen kanssa. Äiti oli toivonut juustokakkua, ja teinkin sellaisen hyväksi havaitulla reseptillä lauantai-iltana. Kyllä se jälleen kerran hyvältä maistui! Serkkuni oli leiponut Britakakku -tyyppisen vegaanikakun, joka oli ihanan raikas ja kevyt tuttavuus. Täytyy myöntää, että puutalkoiden ja kahvittelun päälle (jota seurasi kylläkin aikataulusyistä hieman nurinkurisesti vielä äidin laittama loistava savuahven-lounas) iltapäivän Suomi-Saksa -peli oli enimmäkseen sivuroolissa päivätorkkujen viedessä voiton.

Illalla oli aika ajaa takaisin Joensuuhun, mikä tuntuu kerta kerralta haikeammalta. Siitäkin huolimatta, että palaan taas takaisin Kesälahdelle viikonloppuna, ei lähteminen vain ole mukavaa. Mutta enää muutama viikko lopulliseen muuttoon, ja se tulee epäilemättä menemään nopeammin kuin loppujen lopuksi odotinkaan. Jospa nyt todella saisi nämä Joensuun-päivät käytettyä tehokkaasti kouluhommien tekemiseen, niin saisi niissäkin kurottua aikataulua edes hieman kiinni. Töihin siis!