Herättelyä

Puita!

Olen siitä onnekas, että kotipihassani ja välittömässä lähiympäristössäni kasvaa paljon upeita, vanhoja puita. Kuusia, mäntyjä, lehtikuusia, tammia, koivuja... Osa niistä on yli 200-vuotiaita, ja on kiehtovaa kuvitella, mitä kaikkea ne ovat elämänsä aikana saaneet nähdä.

Mäntyniemen piha-alueelta saunarantaa kohti lähtiessä vastaan nousee Kalliometsä, joka nimensä mukaisesti on metsäinen kalliomäki. Kalliometsää kiertävät Varjotie ja Aurinkotie, joiden nimeämisessä niinikään on säästelty mielikuvitusta ja pitäydytty tiukasti teiden ominaisuuksia kuvailevalla linjalla. Mikäs siinä, sillä nimet todellakin sopivat kohteilleen mitä parhaiten.

Kalliometsässä on aikoinaan kulkenut hoidettuja puistopolkuja, joita pitkin herrasväki on voinut käyskennellä päiväkävelyillään. Nykyään metsä on luonnontilassa, ja merkkejä vanhoista poluista on vaikea havaita. Kauan sitten Varjotien pellonpuoleiselle reunalle istutetut kuuset luovat salaperäisen tunnelman, ja koko vanha metsä tuntuu kuin hengittävän kulkijan ympärillä.

Avoimesti puunhalaajaksi tunnustautuvana huomaan hakeutuvani usein kävelylle Kalliometsään ja sen läheisyyteen. Varmasti monella meistä on kokemuksia metsässä liikkumisen ja oleilun rentouttavasta, rauhoittavasta ja samalla virkistävästä vaikutuksesta. Metsän korkeimmalla kohdalla on männyn juurella laakeista kivistä aseteltu levähdyspaikka, josta on varmasti aikoinaan ollut hienot näköalat kauas Pyhäjärvelle. Nyt maisema on metsittynyt, mutta vielä järven näkee puiden lomasta, ja männyn alla voi ainakin istua kenenkään huomaamatta kaikessa rauhassa.

Mielikuvitustaan hieman kutittelemalla ei ole lainkaan vaikeaa löytää puuyksilöistä erilaisia persoonallisuuksia. Puiden erikoiset muodot, sijoittuminen toisiin puihin nähden ja esimerkiksi erilaisissa sää- tai valaistusolosuhteissa muodostuvat varjot ja värit luovat mielikuvia yksilöllisistä puupersoonista. Voisi myös hyvin todeta, että jokainen puu henkii omanlaistaan energiaa sitä koskettaessa. Toki on kokonaan koskettajasta kiinni, millaisia tuntemuksia kokemus herättää. Mutta sepä juuri onkin niin hienoa, että metsä on jokaiselle kokijalle omanlaisensa.

Luen parhaillaan Peter Wohllebenin kirjaa Puiden salattu elämä, joka valaisee hauskalla tavalla puiden maailmaa. Ihan kaikkea kirjassa mainittua en ottaisi kovin vakavasti, enkä usko tekstin olevan tarkoitettukaan otsa rypyssä luettavaksi. Kirja on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan jos toiseenkin herättävä, ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista kaikille, joita puiden sielunmaisema hiukankaan kiinnostaa.

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Kirje!

Elokuussa olen muun muassa tehnyt aurinkotervehdyksiä Inkoon saaristossa kulahtaneissa fleece-kerrastohousuissa...

Viime viikolla sain kirjeen. Sellaista sattuu nykyään kaiken kaikkiaan kovin harvoin, sillä useimmat laskunikin saan sähköisessä muodossa. Tämä kirje ei kuitenkaan suinkaan ollut lasku tai muu sellainen harmillinen lähetys, vaan ihan oikea kirje, jonka osoiterivistöllä oli kaiken lisäksi maininta "Annan Aurinkokunta". Minun pieni blogini oli saanut postia! Melkoinen yllätys jo senkin tähden, että tänne on tullut kirjoiteltua vähemmän nyt kesällä, kun olen ollut töissä. Mutta erityisen ilahduttava yllätys joka tapauksessa!

...ihastellut kauniita perhosia...

Kirjeen kirjoittaja oli tunnistanut Mäntyniemen paikaksi, jossa oli ollut töissä ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 70-luvulla, ja hän oli valmistanut talonväelle ja työntekijöille ruokaa juurikin tässä samassa talossa, missä nyt itse asun. Tuntuu ihan hurjan kiehtovalta kuulla ihmisistä, jotka ovat nähneet Mäntyniemen isovanhempieni aikana, ja kuitenkin vähän eri näkökulmasta kuin äitini tai enoni.

...käynyt konsertissa Olavinlinnassa...

Isovanhempieni elämäntyö oli parisataapäinen lypsykarja navetassa, joka oli omana aikanaan hyvinkin moderni - käsittääkseni jopa edelläkävijä joillain alueilla. Lehmistä luovuttiin 80-luvun alkupuolella, joten itse en niitä koskaan nähnyt. Pihan "kirjastorakennuksesta" löytyneistä vanhoista navettakortistoista ja seurantavihkoista voi kuitenkin todeta navetan arjen olleen tapahtumia täynnä - syntymiä, siemennyksiä, ostoja, myyntejä... vasikoita näytti putkahdelleen ainakin 70-luvulla parin päivän välein. Hauskinta on, että eräskin yli 40 vuotta vanha kortistokansio tuoksuu edelleen navetalle!

...nauttinut hiljaa hiipivästä syksystä...

Takaisin saamaani kirjeeseen. En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin. Näinköhän sähköpostitse tapahtuvaa kuulumisten vaihtoa edes luetaan kirjeen kirjoittamiseksi, Whatsappista tai Facebookista puhumattakaan. Oli kuitenkin hauskaa etsiä äidin varastoista sopivaa paperia ja kirjekuori, kirjoittaa vastauskirje siistillä käsialalla ja taiteilla kuoreen vastaanottajan osoite. Kyse on suorastaan höpsön yksinkertaisesta jutusta, mutta minusta oli jotenkin ihanan rentouttavaa paneutua puuhaan, jota lapsuudessa tuli harrastettua harva se päivä. Onkin toisaalta hassua ajatella, että käsin kirjoitettu kirje on nykyään niin erikoinen juttu, että sitä voi ihmetellä kokonaisen blogipostauksen verran. Jos minulla joskus on omia lapsia, eivät he välttämättä koskaan lähetä itse käsin kirjoittamaansa kirjettä, mikä toisaalta tuntuu hieman haikealtakin ajatukselta.

...ja saanut blogipostia!

Haluan kuitenkin vielä kerran kiittää lukijaani kauniista kirjeestä, kiitos sinulle ja kaikille muillekin blogini lukemisesta! Toivottavasti viihdytte sen parissa jatkossakin. :)

Totuttelua

Kotiutuminen Mäntyniemeen on edelleen mukavasti meneillään. En ole vielä saanut huonettani järjestettyä, vaan omaisuuteni on vaatteista lähtien hupaisan kaaoksen vallassa. Tai sanotaanko, että ainakin toistaiseksi olen vielä jaksanut suhtautua asiaan huumorilla ja ajatella, että tilanne on vain väliaikainen. Pientä edistystä on sentään tapahtunut, ja huonekalujen järjestys on alkanut muodostua mielessäni realiteetteihin sopivaksi sopeutumisratkaisuksi.

Tällä viikolla sain päähäni siivota talomme eteisen ja portaidenaluskomeron, mikä osoittautui elämää suuremmaksi operaatioksi. Näky oli melkoinen, kun ensi töikseni kasasin KAIKKI eteisestä ja komerosta löytyneet vaatteet villasukista pilkkihaalariin valtavaksi kasaksi keskelle olohuonetta, ja ryhdyin siitä lajittelemaan niitä. Komeroon kertyneet tavarat siirsin pihalle, minkä seurauksena pihaan ajava varmasti sai vaikutelman huonolla huumorilla tai puhtaalla idioottimaisuudella kyhätystä pihakirppiksestä, ja tämä näkyhän erityisesti ilahdutti tiistai-iltana koulutusreissulta kotiutunutta äitiäni (olin toki etukäteen muutamaankin otteeseen varoittanut häntä kotona odottavasta kaaoksesta). Kuvamateriaalia en kaikesta tästä kehdannut edes ottaa, enkä varmasti olisi sitä täällä julkaissut vaikka olisinkin siivoushouruissani erehtynyt kaikkea tavaran määrää ikuistamaan. Huhhei tätä elämää.

Projekti kesti kaikkiaan viitisen päivää, ja jälkimainingit ovat edelleen havaittavissa. Aika paljon tavaraa kuitenkin tuli karsittua, mikä olikin tärkein tavoite. Nyt on toisaalta edessä kenties haastavin osuus, nimittäin parhaallakin järjestyksellä on ainakin tässä talossa vahva taipumus ajautua takaisin kaaokseen ennemmin tai myöhemmin, ja todennäköisesti ennemmin.

Moisiin siivousurakoihin en olisikaan voinut täällä ryhtyä ennen muuttoa. Harvemmin teki mieli pitkääkään viikonloppua käyttää pelkkään siivoamiseen. Nyt olen välillä joutunut ihan pysähtymään ja selittämään itselleni, ettei täältä tarvitse lähteä mihinkään sunnuntai-iltana tai koskaan muulloinkaan. On nimittäin toisinaan iskenyt äkillinen, ahdistava tunne siitä, että milloinkas nyt pitikään lähteä takaisin kotiin Joensuuhun tai ylipäätään jonnekin. On ollut melkoinen helpotus nopeasti oivaltaa, että täällähän minä nyt asun, eikä mihinkään reissuun ole tarvetta lähteä ellei jaksa ja halua.

Parin vuoden ajan tähän saakka elämäni on ollut melko liikkuvaista, ja vietin aikaa milloin Joensuussa, täällä Kesälahdella, silloisen poikaystävän luona ja hänen kanssaan reissaten... Pidemmän päälle moinen alkoi käydä melkoisen raskaaksi, ja kaipasin todella ihan vain yhdessä paikassa oloa. Nyt siihen joutuu ihan totuttelemaan, mutta mihinkään en tällä hetkellä mieluummin totuttelisi!

Kuvat ovat toukokuussa otettuja.

Kotona!

Täällä sitä nyt viimeinkin ollaan, Kesälahdella! Tuntuu kyllä mielettömän hyvältä. Eilen veljeni tuli peräkärryn kanssa hakemaan Joensuusta loput tavarat, jotka olin ansiokkaasti saanut pakattua valmiiksi ja osittain kannettua peräti uloskin ennen hänen saapumistaan. Muuttokuorman lastaus kävi siis varsin joutuisasti, ja pääsin viimeistelemään loppusiivousta tyhjään asuntoon.

Pientä haikeutta kieltämättä tunsin pyyhkiessäni kaappeja ja sulatellessani pakastinta. Tuli mieleen aika vahvasti, miten lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten muutin tuohon asuntoon, kuinka pari vuotta kestäneen avoliiton jälkeinen aika tuntui uudelta ja jännittävältä.

Mutta uudelta ja jännittävältä tuntuu tämäkin vaihe, ja nyt oma suunta on paljon selkeämpi kuin tuolloin. Juuri eilen juttelin äidille siitä, kuinka tämä päätös todella tuntuu ihan eri tavalla "oikealta" kuin mitkään aikaisemmat päätökseni. Jotenkin on vain sellainen rauhallisen seesteinen olo.

Nyt on edessä kotiutuminen, vaikka niin tuttuun paikkaan muutinkin. Toin mukanani yksiöllisen verran tavaraa, jolle pitäisi löytää sijoituskohteet. Oma huoneeni täällä on tosiaan ollut äidillä varastointikäytössä, joten se täytyy aluksi raivata, jotta saan tilaa tavaroilleni. Kaikkea en edes tarvitse, kuten esimerkiksi astioita, sillä täällä on tietenkin kaikkea jo omasta takaa. Tilanne kieltämättä voi ainakin ulkopuoliselle kuulostaa vähän erikoiselta - kolmeakymmentä lähestyvä aikuinen nainen muuttaa saman katon alle vanhempiensa kanssa - mutta itse en näe asiaa lainkaan ihmeellisenä. Sitä paitsi järjestely ei suinkaan ole lopullinen.

Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin arki täällä Mäntyniemessä tasaantuu ja löydän omat rutiinini. Olen kuitenkin hirveän onnellinen, ja se on kaikista tärkeintä. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, ja olen istunut pitkiä aikoja ulkona portailla nauttimassa auringosta ja tuijottelemassa sitä käsittämätöntä vihreyttä, joka alkaa ihan kotiovelta. Olen ihan käsittämättömän onnekas, kun saan asua täällä. Sitä ei varmastikaan tule ajatelleeksi tarpeeksi usein ja riittävän syvältä.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää aikaa haaveilulle, vaan on toden teolla käytävä raivaushommiin asumisjärjestelyjen kanssa. Raivaaminen onkin melkoisen osuva sana kuvaamaan edessä olevaa urakkaa, sillä käsiteltävän tavaran määrä on melkoinen. Aiheeseen liittyen epäilemättä tulee kirjoiteltua tännekin, joten tervetuloa vain sitten seuraamaan taistelua tavaravuorien keskellä turvallisesti ruudun toiselta puolelta käsin!

Löytöjä

Mäntyniemen kätköistä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista etenkin kaltaisilleni historiaintoilijoille. Minusta on hurjan kiehtovaa miettiä, millaista elämää ihmiset ovat entisaikoina eläneet ja minkälaisia tarinoita vanhoilla esineillä voisi olla kerrottavanaan.

Pihan kirjastorakennuksen siivouksen yhteydessä löytyi vanhoja rakennuspiirustuksia, joista puhdistin pölyjä sunnuntaina. Tuntuu uskomattomalta ajatella, kuinka suuri työ piirustuksiin on aikanaan mennyt, kun kaikki on tehty käsin. Suurin osa oli peräisin 1800-luvun lopulta, kun taas vanhimmasta - isoisän äidin kotipaikan, Turussa sijaitsevan Metsämäen kartanon pihasuunnitelma - löytyi vuosiluku 1795. Sitä en uskaltanut avatakaan rullalta kuin hieman valokuvan ottamista varten.

Rakennussuunnittelusta ymmärrän hyvin vähän, joten piirustusten sisältö sinänsä ei kertonut minulle juuri mitään. Enemmän kutkuttikin ajatella, kuinka monet kädet olivat piirustuksia ehtineet käsitellä ennen tuota hetkeä, jopa yli kahdensadan vuoden aikana. Ehkä joku kauan sitten eläneistä sukulaisistani?