Herättelyä

Puita!

Olen siitä onnekas, että kotipihassani ja välittömässä lähiympäristössäni kasvaa paljon upeita, vanhoja puita. Kuusia, mäntyjä, lehtikuusia, tammia, koivuja... Osa niistä on yli 200-vuotiaita, ja on kiehtovaa kuvitella, mitä kaikkea ne ovat elämänsä aikana saaneet nähdä.

Mäntyniemen piha-alueelta saunarantaa kohti lähtiessä vastaan nousee Kalliometsä, joka nimensä mukaisesti on metsäinen kalliomäki. Kalliometsää kiertävät Varjotie ja Aurinkotie, joiden nimeämisessä niinikään on säästelty mielikuvitusta ja pitäydytty tiukasti teiden ominaisuuksia kuvailevalla linjalla. Mikäs siinä, sillä nimet todellakin sopivat kohteilleen mitä parhaiten.

Kalliometsässä on aikoinaan kulkenut hoidettuja puistopolkuja, joita pitkin herrasväki on voinut käyskennellä päiväkävelyillään. Nykyään metsä on luonnontilassa, ja merkkejä vanhoista poluista on vaikea havaita. Kauan sitten Varjotien pellonpuoleiselle reunalle istutetut kuuset luovat salaperäisen tunnelman, ja koko vanha metsä tuntuu kuin hengittävän kulkijan ympärillä.

Avoimesti puunhalaajaksi tunnustautuvana huomaan hakeutuvani usein kävelylle Kalliometsään ja sen läheisyyteen. Varmasti monella meistä on kokemuksia metsässä liikkumisen ja oleilun rentouttavasta, rauhoittavasta ja samalla virkistävästä vaikutuksesta. Metsän korkeimmalla kohdalla on männyn juurella laakeista kivistä aseteltu levähdyspaikka, josta on varmasti aikoinaan ollut hienot näköalat kauas Pyhäjärvelle. Nyt maisema on metsittynyt, mutta vielä järven näkee puiden lomasta, ja männyn alla voi ainakin istua kenenkään huomaamatta kaikessa rauhassa.

Mielikuvitustaan hieman kutittelemalla ei ole lainkaan vaikeaa löytää puuyksilöistä erilaisia persoonallisuuksia. Puiden erikoiset muodot, sijoittuminen toisiin puihin nähden ja esimerkiksi erilaisissa sää- tai valaistusolosuhteissa muodostuvat varjot ja värit luovat mielikuvia yksilöllisistä puupersoonista. Voisi myös hyvin todeta, että jokainen puu henkii omanlaistaan energiaa sitä koskettaessa. Toki on kokonaan koskettajasta kiinni, millaisia tuntemuksia kokemus herättää. Mutta sepä juuri onkin niin hienoa, että metsä on jokaiselle kokijalle omanlaisensa.

Luen parhaillaan Peter Wohllebenin kirjaa Puiden salattu elämä, joka valaisee hauskalla tavalla puiden maailmaa. Ihan kaikkea kirjassa mainittua en ottaisi kovin vakavasti, enkä usko tekstin olevan tarkoitettukaan otsa rypyssä luettavaksi. Kirja on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan jos toiseenkin herättävä, ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista kaikille, joita puiden sielunmaisema hiukankaan kiinnostaa.

2017

Vuotta 2017 on takana yksi viikko. Jos tämän yhden viikon pohjalta voisi ennustaa loppuvuotta, tulisi siitä minun kohdallani hieno. Mitään erikoista ei suinkaan ole tapahtunut, mutta olotila on kaikin puolin positiivinen, kun ajattelen tulevaa. Olen valinnut vuodelleni sosiaalisessa mediassa usein vastaan tulleen, hieman kliseisen tunnuslauseen: "If you want something you've never had, you have to do something you've never done." Lause pitää täysin paikkansa, ja omalla kohdallani se pätee monellakin tapaa, niin pienissä kuin isommissakin asioissa.

Olen aina kuulunut niihin, jotka inspiroituvat uudesta vuodesta. Niihin, jotka mielellään "aloittavat alusta" ja tekevät lupauksia. Viime vuonna kuitenkin opin ajattelemaan niin, että alusta voi aloittaa milloin tahansa - tai ehkä ennemminkin jatkaa eteenpäin siitä, mihin on jäänyt, mutta paremmin. Tälle vuodelle en tehnyt lupauksia, mutta sanoisinko, että minulla on tavoitteita, jotka toivon saavuttavani alkaneen vuoden aikana. Konkreettisin niistä on tietenkin yliopistosta valmistuminen. Sitten on pienempiä, ei läheskään niin konkreettisia tavoitteita, jotka liittyvät enemmänkin omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin tai elämääni täällä Mäntyniemessä.

Tänä vuonna päätin osallistua yhteen lukuisista Youtuben joogahaasteista, joissa joogataan joka päivä tammikuun ajan. Tunnetuimpia taitaa olla Yoga With Adrienen haaste, mutta itse päädyin SarahBethYogan #monthofyoga -haasteeseen, joka alkaa lyhyemmillä, helpoilla harjoituksilla ja tasoa nostetaan hiljalleen kuukauden kuluessa.

Adriene Mishlerin videot ovat loistavia ja hyväntuulisia, mutta pidän erityisesti Sarah Bethin selkeästä ja helposti seurattavasta tyylistä. Hänen harjoituksensa myös yleensä alkavat heti videon alusta ilman introa, mikä sopii minulle hyvin.

Jooga on ehdottomasti itselleni toistaiseksi mieluisin liikuntamuoto, mitä olen kokeillut. Olisi hienoa osallistua oikealle joogakurssille joskus, mutta Kesälahden tarjonta ei sillä saralla ole ylitsevuotavaista. Toistaiseksi Youtuben avulla on kyllä pärjännyt hyvin. Oma tavoitteeni tammikuun joogahaasteelle on tehdä joogasta osa päivittäistä rutiinia, joka jatkuisi haasteen jälkeenkin edes pienellä aurinkotervehdyksellä joka päivä, jos ei jostain syystä muuhun pysty. Ja jos nyt sattuisi rutiini katkeamaan, niin takaisin satulaan on helppo nousta heti seuraavalla sopivalla hetkellä.

Joogahaasteen rinnalle olen ottanut pävittäisen meditointihetken Headspace-sovelluksen avulla, josta olen blogissa aikaisemminkin maininnut. Syksyllä meditointi jäi aika vähälle, vaikka sen tuoma olotila onkin ihan voittamaton. Jotenkin ihme juttu tässä samoin kuin joogassakin, että vaikka tiedän hyvin, kuinka paljon kummastakin pidän, ei se aina tarkoita, että viitsisi käyttää edes kymmentä minuuttia pieneen rauhoittumishetkeen. Tämä liittyy jälleen tämän vuoden tunnuslauseeseeni, nimittäin nyt yritän aina tehdä ajankäyttöni suhteen niitä valintoja, jotka johtavat joka päivä joogamatolle ja meditointiin. Uskon todella, että ne valinnat hyödyttävät minua pidemmän päälle huomattavasti enemmän kuin suurin osa kilpailevista vaihtoehdoista.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen jälleen aktivoitunut Bullet Journalin kanssa. Käytin sitä kyllä syksylläkin, mutta matkan varrelle mahtui etenkin vuoden loppua kohden varsin passiivisia jaksoja. Nyt olen taas ihan innoissani, ja Bullet Journal tuntuu suorastaan täydelliseltä kalenteri- ja ajanhallintasysteemiltä minun tarpeisiini. Parasta siinä onkin juuri menetelmän rajaton muunneltavuus.

Tänä vuonna toivon saavani myös selkeyttä siihen suuntaan, johon lähden elämääni täällä Kesälahdella ja Mäntyniemessä ohjaamaan. Mahdollisuuksia ja idea-aihioita on useitakin, ja annan niiden rauhassa hautua sopivaan hetkeen saakka. Lopulta on joka tapauksessa tehtävä jotain, mitä ei ole tehnyt koskaan ennen.

Kirje!

Elokuussa olen muun muassa tehnyt aurinkotervehdyksiä Inkoon saaristossa kulahtaneissa fleece-kerrastohousuissa...

Viime viikolla sain kirjeen. Sellaista sattuu nykyään kaiken kaikkiaan kovin harvoin, sillä useimmat laskunikin saan sähköisessä muodossa. Tämä kirje ei kuitenkaan suinkaan ollut lasku tai muu sellainen harmillinen lähetys, vaan ihan oikea kirje, jonka osoiterivistöllä oli kaiken lisäksi maininta "Annan Aurinkokunta". Minun pieni blogini oli saanut postia! Melkoinen yllätys jo senkin tähden, että tänne on tullut kirjoiteltua vähemmän nyt kesällä, kun olen ollut töissä. Mutta erityisen ilahduttava yllätys joka tapauksessa!

...ihastellut kauniita perhosia...

Kirjeen kirjoittaja oli tunnistanut Mäntyniemen paikaksi, jossa oli ollut töissä ylioppilaskirjoitustensa jälkeen 70-luvulla, ja hän oli valmistanut talonväelle ja työntekijöille ruokaa juurikin tässä samassa talossa, missä nyt itse asun. Tuntuu ihan hurjan kiehtovalta kuulla ihmisistä, jotka ovat nähneet Mäntyniemen isovanhempieni aikana, ja kuitenkin vähän eri näkökulmasta kuin äitini tai enoni.

...käynyt konsertissa Olavinlinnassa...

Isovanhempieni elämäntyö oli parisataapäinen lypsykarja navetassa, joka oli omana aikanaan hyvinkin moderni - käsittääkseni jopa edelläkävijä joillain alueilla. Lehmistä luovuttiin 80-luvun alkupuolella, joten itse en niitä koskaan nähnyt. Pihan "kirjastorakennuksesta" löytyneistä vanhoista navettakortistoista ja seurantavihkoista voi kuitenkin todeta navetan arjen olleen tapahtumia täynnä - syntymiä, siemennyksiä, ostoja, myyntejä... vasikoita näytti putkahdelleen ainakin 70-luvulla parin päivän välein. Hauskinta on, että eräskin yli 40 vuotta vanha kortistokansio tuoksuu edelleen navetalle!

...nauttinut hiljaa hiipivästä syksystä...

Takaisin saamaani kirjeeseen. En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin. Näinköhän sähköpostitse tapahtuvaa kuulumisten vaihtoa edes luetaan kirjeen kirjoittamiseksi, Whatsappista tai Facebookista puhumattakaan. Oli kuitenkin hauskaa etsiä äidin varastoista sopivaa paperia ja kirjekuori, kirjoittaa vastauskirje siistillä käsialalla ja taiteilla kuoreen vastaanottajan osoite. Kyse on suorastaan höpsön yksinkertaisesta jutusta, mutta minusta oli jotenkin ihanan rentouttavaa paneutua puuhaan, jota lapsuudessa tuli harrastettua harva se päivä. Onkin toisaalta hassua ajatella, että käsin kirjoitettu kirje on nykyään niin erikoinen juttu, että sitä voi ihmetellä kokonaisen blogipostauksen verran. Jos minulla joskus on omia lapsia, eivät he välttämättä koskaan lähetä itse käsin kirjoittamaansa kirjettä, mikä toisaalta tuntuu hieman haikealtakin ajatukselta.

...ja saanut blogipostia!

Haluan kuitenkin vielä kerran kiittää lukijaani kauniista kirjeestä, kiitos sinulle ja kaikille muillekin blogini lukemisesta! Toivottavasti viihdytte sen parissa jatkossakin. :)

Sateenkaarijahtia ja lintubongausta

Viime viikolla satoi. Ja satoi. Ja satoi. Ja ukosti. Ei siinä sinänsä mitään, itse pidän varsinkin ukonilmasta kovasti. Nyt tosin teen kesäsijaisuutta äidin päiväkodissa, ja siellä jatkuvat sadekelit ukkosesta puhumattakaan tuovat arkeen omat haasteensa. Selvitty on kuitenkin, eivät ole sokerista nämä maaseudun lapset (eivätkä aikuiset).

Ukkosrintaman lähestymisen seuraaminen on kutkuttavaa. Taivaanrannasta nousevat, mustat pilvet, painostavan lämmin ja seisova ilma, sitten yltyvä, rajuilmaa ennustava tuuli ja kaukainen salamointi ja jyrähtely. Myöhemmin korviahuumaava meteli, kun sade yrittää piiskaa kattoa, seiniä ja ikkunoita kaikella voimallaan, koko taivaan valaisevat salamat ja niitä seuraavien jyrähdysten jännittävä odotus.

Ukkoskuuron väistyessä saa nauttia raikastuneesta ilmasta ja usein upeasta värien kontrastista, kun aurinko valaisee maisemaa tummien ukkospilvien vielä väijyessä taustalla.

Viime viikolla juoksentelin ilta-auringossa pitkin Mäntyniemen pihamaita jahtaamassa sateenkaarta, kameraa hupparin sisällä sateelta suojaten ja sukat märkinä äkkiä jalkaan lykätyissä, liian isoissa Tokmannin crocseissa. Huikea sateenkaari kaartui Kalliometsän yli täydellisenä ja kaksinkertaisena. (Joskus kieltämättä mietin, että paras olisi vain nauttia kauniista näyistä ihan ilman kameraa sen sijaan, että niitä tuijottelee linssin läpi ja onnistuu tallentamaan vain murto-osan tunnelmasta. Mutta pitäähän sitä yrittää, kun innostus iskee!)

Viikonloppuna piti Onnin kanssa kääntyä aamukävelyllä takaisin hakemaan kameraa ja pidempää objektiivia, jotta pääsisi harjoittelemaan kuvaustaitoja kosteikossa äkätyn joutsenen aamurauhan kustannuksella. Kameran haettuamme hiivimme vehnäpeltoon, käskin Onnin odottamaan ja yritin varovasti lähestyä lintua. Ei tässä Konsta Punkkaan pääse itseään ihan heti vertaamaan, mutta olipahan jännittävää! (Lupasin kuitenkin joutsenelle olla häiritsemättä sitä uudestaan kovin pian.) Ja Onni odotti niin hienosti paikallaan, tosin tuskinpa se koko joutsenta edes äkkäsi, vehnä taisi kaverin korkeuksissa ihan tehokkaasti peittää näkyvyyden.

Löytöjä

Mäntyniemen kätköistä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista etenkin kaltaisilleni historiaintoilijoille. Minusta on hurjan kiehtovaa miettiä, millaista elämää ihmiset ovat entisaikoina eläneet ja minkälaisia tarinoita vanhoilla esineillä voisi olla kerrottavanaan.

Pihan kirjastorakennuksen siivouksen yhteydessä löytyi vanhoja rakennuspiirustuksia, joista puhdistin pölyjä sunnuntaina. Tuntuu uskomattomalta ajatella, kuinka suuri työ piirustuksiin on aikanaan mennyt, kun kaikki on tehty käsin. Suurin osa oli peräisin 1800-luvun lopulta, kun taas vanhimmasta - isoisän äidin kotipaikan, Turussa sijaitsevan Metsämäen kartanon pihasuunnitelma - löytyi vuosiluku 1795. Sitä en uskaltanut avatakaan rullalta kuin hieman valokuvan ottamista varten.

Rakennussuunnittelusta ymmärrän hyvin vähän, joten piirustusten sisältö sinänsä ei kertonut minulle juuri mitään. Enemmän kutkuttikin ajatella, kuinka monet kädet olivat piirustuksia ehtineet käsitellä ennen tuota hetkeä, jopa yli kahdensadan vuoden aikana. Ehkä joku kauan sitten eläneistä sukulaisistani?

Väreilyä

Kävimme äsken Onnin kanssa kävelyllä Ranta-Mutalantien varrella olevassa metsikössä, joka on ainakin erään paikalta löytyvän, iäkkäänoloisen kyltin mukaan koirien ulkoilutusalue. Mikään aidattu koirapuisto ei ole kyseessä, joten yleensä pidän Onnin kytkettynä, mutta paikka on joka tapauksessa hurmaava, joenrantaa seuraava metsikkökaistale, josta on muodostunut vakituinen ulkoilukohteemme Rantakylän-aikanamme.

Olen monesti pohtinut, mikä tekee paikasta niin erityisen. Jotenkin siellä aina rentoutuu aivan eri tavalla kuin jalkakäytäviä pitkin lenkkeillessä. Ehkä kyse on vain sen sijainnista: Tieltä joen rantaan on tarpeeksi matkaa, metsä on varttunutta ja vaihtelevaa rannan lehtoalueesta tienvarren mäntymetsään. Tähän aikaan vuodesta linnut laulavat ihanasti puissa ja pensaissa, tuomet tuoksuvat ja joki virtaa omaa tahtiaan kohti kaupunkia. Onhan se nyt ihan tutkittuakin, että metsässä oleilu rentouttaa.

Metsässä liikkuminen onkin toki ihan oma lukunsa, mutta minulle tuo alue ei ole kuitenkaan mikään kunnon metsä. Olen tullut siihen tulokseen, että paikan tunnelmaan vaikuttaa eniten sen historia. Olen pistänyt alueella merkille ainakin kaksi ihan selkeää kohtaa, joilla on sijainnut joskus jokin rakennus - luultavasti asuintalo. Edes kivijalkaa ei enää ole havaittavissa kummankaan kohdalla, vain aukea, jolla rakennus on luultavasti seissyt. En tiedä lainkaan, missä määrin arveluni pitävät paikkansa, milloin rakennukset ovat alueelta hävinneet tai mitä niille on mahtanut tapahtua. On kuitenkin kutkuttavaa kuvitella mielessään paikan historiaa, miltä rakennukset ovat näyttäneet, millaisia ihmisiä siellä on asunut.

Vanhoilla paikoilla on mielestäni aina omanlaisensa energia, mikä tekee niistä erityisellä tavalla kiehtovia. Mitä enemmän historian kerrostumia, sitä voimakkaammin paikka ikäänkuin väreilee tarinaansa. Sellaiset paikat ovat aina vetäneet minua puoleensa. Onkin kummallista, miten vasta viime aikoina todella olen ymmärtänyt asuvani pian paikassa, jonka tarinoissa riittäisi tutkimista varmasti vaikka loppuiäksi.

Mäntyniemi toki on minulle merkityksellinen paikka jo ihan pelkkien sukuyhteyksien vuoksi, mutta aivan varmasti se kiehtoisi minua muutenkin. Lapsena tila tarjosi unelmien leikkipaikat ja täydelliset puitteet kesä- ja muidenkin lomien viettoon, se oli aina ollut mummila ja tulisi sitä aina olemaan. Nyt vanhempana Mäntyniemi on saanut uudenlaisia ulottuvuuksia, ja paikan arvon on alkanut ymmärtää uudenlaisista näkökulmista. Kunhan asetun tilalle ja saan opiskeluni hoidettua pois alta, haluan alkaa oikeasti ottaa selvää, mihin olenkaan muuttanut. Jos sitten todella tutustuisi paikkaan, jonka olen tuntenut lähemmäs 30 vuotta.

(Kaikki kuvat Mäntyniemessä otettuja)