Hitaammin

Olen tehnyt joitakin ihania oivalluksia kesäkuun aikana. Mikään niistä ei ole tullut varsinaisena yllätyksenä, vaan olemassaolleet ajatukset ovat kirkastuneet ja alkaneet saavuttaa käsiteltävissä olevaa muotoa. Tärkein oivallukseni on, että olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt, juuri tässä ja juuri täällä. Minulla ei ole välitöntä tarvetta muuttaa yhtään mitään.

Minulle on aivan ok, että täytän ensi kuussa 29 vuotta, en ole vielä(kään) valmistunut yliopistosta, minulla ei ole poikaystävää ja asun vanhempieni luona. On ollut hetkiä, kun olen ahdistuneena seurannut Facebook-kavereideni päivityksiä valmistumisista, kihlautumisista, naimisiinmenoista, omistusasunnoista ja perheenlisäyksistä, sillä olen kokenut jääväni koko ajan auttamattomasti enemmän ja enemmän "jälkeen" noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Mutta eihän se niin ole. Minun elämäni on tässä ja nyt, tällaisena, ja vatsanpohjassa on suloinen tunne siitä, että kaikki on vielä edessäpäin.

Olen kaiken kaikkiaan aika hidas ihminen. Syön hitaasti, lämpenen (hyvin) hitaasti uusissa tilanteissa, tutustun ihmisiin hitaasti (ja valikoivasti..), ajattelen hitaasti, toisinaan oivallan asioita hitaasti. Nautin rauhallisesta temposta, siitä, että saan tehdä asiat omassa tahdissani ja huolella. Pystyn kyllä sopeutumaan myös hektisempään elämään, mutta ahdistun siitä helposti ja kadotan kontrollin. Olen alkanut vasta hiljalleen oppia arvostamaan ja ymmärtämään tätä rauhallisuuden piirrettä itsessäni, antamaan itselleni aikaa. Sitä on ollut helpompi opetella nyt kesäkuussa, kun olen käytännössä katsoen "lomaillut" ja saanut toimia omassa tahdissani.

Erityisesti pysähdyin miettimään omaa rauhallisuuden tarvettani sekä yleisemmin hitaamman elämän monia etuja luettuani erään kirjoituksen Zen Habits -blogista (tämä kirjoitukseni ei toki ihan suoraan liity hitaaseen elämään ajattelutapana, mutta tuo sitä aihetta käsittelevä, linkkaamani blogipostaus herätti tosiaan ajatuksia). Totesin, että minä saan ihan rauhassa olla juuri niin hidas kuin haluan, voin elää elämääni juuri niin kuin se minusta tuntuu hyvältä. Olen hyvin monella tavalla elämäni aikana pyrkinyt noudattamaan muiden toiveita ja sopeutumaan ympäristöni odotuksiin - harrastuksissa, ihmissuhteissa (erityisesti parisuhteissa), opiskelussa... Se ei ole tuntunut väärältä, muttei toisaalta ihan oikealtakaan. Minulta näköjään meni lähemmäs kolme vuosikymmentä sen oivaltamiseen, että voin toimia myös toisella tavalla, omalla tavallani (hyvä on, en ehkä lapsesta asti ole tätä sentään pohdiskellut, mutta olkoon). Oivallus on sen verran tuore, ettei minulla ole sanottavammin kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, mutta hykerryttävän vahva tunne oikeilla jäljillä olemisesta tuntuu upealta.

Miten eri tavalla opintoni olisivatkaan kenties edistyneet, jos olisin osannut kuunnella itseäni paremmin vuosia sitten? Ehkä olisin välttänyt turhat ihmissuhdesotkut? Tosin eihän mikään ole ollut turhaa, jos nyt alan oppia tuntemaan itseni paremmin ja löytämään minulle sopivat tavat toimia. Tätä päivää vartenhan minä elän, en eilistä enkä huomista. Ja etenen juuri niin hitaasti kuin minusta tuntuu hyvältä.

Näpertelyterapiaa

Minä rakastan muistikirjoja. Niitä ja vihkoja, kyniä, kumeja, tusseja, kartonkia, kalentereita, post-it -lappuja... Oikeastaan lähes kaikkea, mitä kirjakaupan paperiosastolta löytyy (kirjoja rakastan myös, mutta ne kuitenkin kuuluvat eri kategoriaan). Pelkkä noiden tavaroiden hypistely kirjakaupassa saa hymyilemään, ja useimmiten jotain tarttuu mukaankin. Viime aikoina olen tosin malttanut aika hyvin hillitä itseni ja jättää muistikirjat kauppaan, sillä niitä on kertynyt jo ihan kiitettävästi siitäkin huolimatta, että keväällä hankkiuduin surutta eroon joistakin, jotka keräsivät pölyä varastoissani.

Päällimmäisenä Moleskine-kalenterini, kirjavakantiseen muistikirjaan teen nopeat muistiinpanot ja kuljetan sitä kalenterin kanssa mukanani. Alimmaisena Bullet Journal, joka toimii minulla eräänlaisena päiväkirjana.

Lapsena keräilin pyyhekumeja, ja muistelen niitä olleen joskus kenties kolmannella luokalla ainakin kaksi täyttä penaalia. Useimmat jäivät kokonaan käyttämättä (ja olivat muutenkin lähestulkoon käyttökelvottomia pyyhkimisominaisuuksiltaan), mutta niitä oli ihana hypistellä ja vaihdella kavereiden kanssa. Muistan, miten tyydyttävää oli kouluvuoden alussa saada uudet vihkot, kynät ja kumit, joita järjestelin tyytyväisenä pulpettiini ja yritin täyttää kauniilla käsialalla alusta loppuun. Myönnän myös käyneeni vihkokaapilla aina silloin tällöin hakemassa ihanan, uuden vihkon ihan omaan käyttööni, milloin mihinkin. Olen siis ollut auttamaton "stationery-addikti" jo ihan lapsesta saakka (harmillista muuten, ettei suomen kielessä ole vastaavaa sanaa kuvaamaan kaikkea tämän addiktion piiriin kuuluvaa!).

Bullet Journal -muistikirjani ja kynät, joita enimmäkseen käytän sen täyttämiseen (Staedtler Fineliner -värikynät ja Sista-Vip Calligraphy 2.0)

Koristelen Bullet Journaliani scrapbook-papereilla ja erilaisilla mietelauseilla sekä lainauksilla.

Mitä minä sitten kaikilla muistikirjoilla ja vihkoillani teen? En oikeastaan paljon mitään. Monesti aloitan päiväkirjan pitämisen tai jonkin muun vastaavan käytön, mutta yleensä sitä ei jatku mainittavan pitkään. Täytyy kuitenkin todeta, etten usko olevani ainoa ihminen, jolta löytyy pino alkupäästä täytettyjä ja sittemmin unohtuneita muistikirjoja! Omalla kohdallani samankaltainen aloitusinto-ilmiö kattaa myös kalenterit. Yleensä aina jonkinlaisen uuden elämänvaiheen alussa minulle iskee pakonomainen tarve ostaa uusi kalenteri, ihan riippumatta siitä, onko edellinen lähestymässä takakanttaan vai ei. Tätä onneksi tapahtuu sentään vähän harvemmin, aika usein käytän yhden kalenterin loppuun ennen uuden aloittamista. Joku järki näissäkin puuhissa on yritettävä pitää. Huom! Yritettävä...

Omat avainsymbolini. Näiden toimivuus selviää varmasti käytön kautta, muutoksia teen tarvittaessa.

Neljä päivää yhdellä aukeamalla tuntuu toimivan ihan hyvin ainakin toistaiseksi. Myöhemmin innostuin koristelemaan aukeaman kukilla jokaiselta reunaltaan, mutta siitä juuri pidänkin tässä puuhassa. Piirtely ja näpertely rentouttaa ihmeellisesti!

 Intohimoinen kalenterirakkauteni on vienyt minut myös Youtuben "plan with me" -kalenterivideoiden pariin, joissa samanhenkiset ihmiset koristelevat kymmenien dollareiden arvoisia kalentereitaan varta vasten kalenterikäyttöön tarkoitetuilla tarroilla, joita puolestaan myydään lukuisissa nimenomaan kalenteritarroihin erikoistuneissa Etsy-verkkokaupoissa. Saa nähdä, milloin moinen ilmiö rantautuu Suomeenkin...

Kuukausinäkymää varten tulostin netistä kalenteripohjan kokeiltuani ensin käsin piirtämistä. Tämä kuitenkin miellyttää minua paljon enemmän ja tuo aukeamiin vaihtelua.

Tällä trackerilla seuraan tapoja, jotka haluan saada säännölliseksi osaksi jokaista päivääni. Minua tällainen motivoi kummasti!

Kalenterivideoiden kautta tutustuin myös Bullet Journal -ilmiöön, ja se koukutti minut video videolta yhä tiukemmin. Linkkaamallani sivustolla esitellään Bullet Journalin perusajatus, mutta itseäni kiehtoo erityisesti intohimoisten käyttäjien paneutuminen muistikirjan koristeluun, kirjoitustyyliin, erilaisiin listoihin (tunnustaudun suureksi listaihmiseksi tässä yhteydessä)... Ja kun samassa jutussa yhdistyvät kaikki tämän postauksen alussa listatut intohimon kohteeni, niin eihän parempaa harrastusta voisi ollakaan!

Ainakin omalla kohdallani Bullet Journalia voisi verrata Mindfulness -värityskirjoihin, jotka ovat nykyään täyttäneet kauppojen hyllyt kirjaosastoilla. Muistikirjan koristelu ja täyttäminen on jotenkin ihan hirveän rentouttavaa, ja samalla tulee kerättyä päiväkirjamerkintöjä ja luotua järjestystä arkeen ja elämään. Right up my alley. Ja olen jo luvannut itselleni, että jos tästä tulee jatkuva tapa, niin nykyisen muistikirjan täytyttyä saan hankkia itselleni jonkun oikein hienon seuraavaksi Bullet Journaliksi. Siinäpä vasta motivaatiotekijä!

Totuttelua

Kotiutuminen Mäntyniemeen on edelleen mukavasti meneillään. En ole vielä saanut huonettani järjestettyä, vaan omaisuuteni on vaatteista lähtien hupaisan kaaoksen vallassa. Tai sanotaanko, että ainakin toistaiseksi olen vielä jaksanut suhtautua asiaan huumorilla ja ajatella, että tilanne on vain väliaikainen. Pientä edistystä on sentään tapahtunut, ja huonekalujen järjestys on alkanut muodostua mielessäni realiteetteihin sopivaksi sopeutumisratkaisuksi.

Tällä viikolla sain päähäni siivota talomme eteisen ja portaidenaluskomeron, mikä osoittautui elämää suuremmaksi operaatioksi. Näky oli melkoinen, kun ensi töikseni kasasin KAIKKI eteisestä ja komerosta löytyneet vaatteet villasukista pilkkihaalariin valtavaksi kasaksi keskelle olohuonetta, ja ryhdyin siitä lajittelemaan niitä. Komeroon kertyneet tavarat siirsin pihalle, minkä seurauksena pihaan ajava varmasti sai vaikutelman huonolla huumorilla tai puhtaalla idioottimaisuudella kyhätystä pihakirppiksestä, ja tämä näkyhän erityisesti ilahdutti tiistai-iltana koulutusreissulta kotiutunutta äitiäni (olin toki etukäteen muutamaankin otteeseen varoittanut häntä kotona odottavasta kaaoksesta). Kuvamateriaalia en kaikesta tästä kehdannut edes ottaa, enkä varmasti olisi sitä täällä julkaissut vaikka olisinkin siivoushouruissani erehtynyt kaikkea tavaran määrää ikuistamaan. Huhhei tätä elämää.

Projekti kesti kaikkiaan viitisen päivää, ja jälkimainingit ovat edelleen havaittavissa. Aika paljon tavaraa kuitenkin tuli karsittua, mikä olikin tärkein tavoite. Nyt on toisaalta edessä kenties haastavin osuus, nimittäin parhaallakin järjestyksellä on ainakin tässä talossa vahva taipumus ajautua takaisin kaaokseen ennemmin tai myöhemmin, ja todennäköisesti ennemmin.

Moisiin siivousurakoihin en olisikaan voinut täällä ryhtyä ennen muuttoa. Harvemmin teki mieli pitkääkään viikonloppua käyttää pelkkään siivoamiseen. Nyt olen välillä joutunut ihan pysähtymään ja selittämään itselleni, ettei täältä tarvitse lähteä mihinkään sunnuntai-iltana tai koskaan muulloinkaan. On nimittäin toisinaan iskenyt äkillinen, ahdistava tunne siitä, että milloinkas nyt pitikään lähteä takaisin kotiin Joensuuhun tai ylipäätään jonnekin. On ollut melkoinen helpotus nopeasti oivaltaa, että täällähän minä nyt asun, eikä mihinkään reissuun ole tarvetta lähteä ellei jaksa ja halua.

Parin vuoden ajan tähän saakka elämäni on ollut melko liikkuvaista, ja vietin aikaa milloin Joensuussa, täällä Kesälahdella, silloisen poikaystävän luona ja hänen kanssaan reissaten... Pidemmän päälle moinen alkoi käydä melkoisen raskaaksi, ja kaipasin todella ihan vain yhdessä paikassa oloa. Nyt siihen joutuu ihan totuttelemaan, mutta mihinkään en tällä hetkellä mieluummin totuttelisi!

Kuvat ovat toukokuussa otettuja.

Diabeteshirviö

Kävin tänään diabeteskontrollissa Tikkamäellä, ja pitkäaikaisverensokerini (HbA1c) oli ennätyskorkea: 9,8%.

Okei, odotinkin arvon nousseen, sillä kevät on ollut ennätysvaikea diabeteksen hoidon (ja monen muunkin asian) suhteen, mutta ihan noin suurta lukemaa en osannut aavistaa kuulevani. Hoitotasapainoni on ollut kehno jo vuosia (sairastuin ykköstyypin diabetekseen vuonna 1997, ja arvot ovat heittelehtineet enemmän tai vähemmän murrosiästä asti), ja minun on ollut äärimmäisen vaikea motivoitua tilanteen korjaamiseksi. Yrityksiä on ollut kyllä useita, mutta ne ovat jääneet aina yrityksiksi.

Ehkä suurin ongelma on ollut siinä, etten ole koskaan oikeastaan pitänyt diabetesta minään haittana tai ongelmana. Tarkoitan siis, että oloni on ollut hyvä, vaikka arvot ovatkin seilanneet tarpeettoman korkealla. Miksi siis toimia, jos mikään ei tunnu olevan vialla? Ja selvyydeksi sanottakoon, että olen kyllä varsin tietoinen diabetekseen liittyvistä lisäsairauksista ja muista komplikaatioriskeistä, joita pitkään jatkuneeseen huonoon hoitotasapainoon liittyy, mutta edes niiden tiedostaminen ei ole riittänyt pitämään yllä hoitomotivaatiota.

Vasta nyt keväällä olen huomannut, miten korkeat verensokerit voivat väsyttää ihan omanlaisellaan tavalla, ja muutenkin yleiskunto on ollut selkeästi kehnompi. Olen toki ennenkin voinut aika ajoin vähän huonosti, kuten varmaan suurin osa terveistäkin ihmisistä, mutta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti tunnen kropassani, että tietyt oireet johtuvat nimenomaan diabeteksesta ja korkeista verensokereista. Se on ollut melkoisen herättävä oivallus. Ja jos oloni on ollut ihan hyvä silloin, kun HbA1c pyörii 9% lukemissa, miten hyvin voisinkaan voida, jos sokeriarvot liikkuisivat tavoitealueella? Enhän minä edes tiedä sitä!

Suurin oire on tosiaan ollut väsymys, ja nimenomaan "diabetesväsymys", kuten olen alkanut sitä itsekseni kutsua. Se on väsymystä, jota en pysty liittämään lyhyisiin yöuniin tai muuhun "terveeseen" väsymykseen, eikä se häviä nukkumalla. Välillä olen hyvinkin energinen, mutta sellaiset hetket kestävät yleensä vain vähän aikaa. Päätäni on särkenyt viime aikoina useammin, suussa maistuu pahalta, iho oireilee ja vatsa turpoaa herkästi. Joskus näille oireille saattaa löytyä selitys muustakin kuin diabeteksesta, mutta olen oppinut aika hyvin laskemaan 1+1 syitä miettiessäni... Ei tarvitse olla lääketieteen ammattilainen ymmärtääkseen, että enimmäkseen koholla oleva verensokeri antaa huikean hienon alustan kropan jatkuville tulehdustiloille, ja toistuvat suuret heilahtelut matalista korkeisiin rasittavat elimistöä tarpeettomasti.

Minulle on ehkä ollut tarpeenkin käydä eräänlaisella aallonpohjalla diabetekseni hoidossa, sillä nyt motivaatio tilanteen korjaamiseksi on alkanut heräillä. Vaalin sitä tarkkaan, etten haukkaa liian suurta palaa kerralla ja tukahduta koko hommaa alkuunsa. Ensin yritän lisätä mittaamista ja muistaa ottaa ateriainsuliinin (bolukset) insuliinipumpulla. Lääkärini sanoi tänään, että vaikka sitten arvioisi boluksen määrän vähän summamutikassa, mutta kuitenkin ottaisi edes jotain, ja täytyy sanoa tuon summamutikka-arvioinnin olevan suuri vahvuuteni... Hiilihydraattimäärien arviointia sen sijaan lähden harjoittelemaan pikku hiljaa, sillä se on aina ollut suurin kompastuskiveni.

Mahdollisille kanssadiabeetikoille haluan vinkata loistavasta sovelluksesta, josta olen todennut omalla kohdallani olevan suurta apua diabeteksen hoidon seurannassa. Latasin mySugr-sovelluksen jo alkuvuodesta, kun pidin verensokerisensoria viikon verran, ja pidän siitä todella paljon! Olen kokeillut aikaisemmin muitakin verensokerin seurantaan tarkoitettuja sovelluksia, mutta tämä on ehdottomasti kaikista paras, En tässä esittele sitä sen tarkemmin, mutta suosittelen tutustumaan! Nyt haaveilen verensokerimittarista, joka lähettäisi mittaustuloksen suoraan sovellukseen... Manuaalinenkin käyttö on kyllä tehty helpoksi. Keväällä sovelluskin oli minulla vain tyhjän panttina, kun en jaksanut muistaa edes sairastavani koko diabetesta, mutta nyt yritän ottaa siitä kaiken irti ja "kesyttää diabeteshirviöni", kuten sovelluskin kannustaa tekemään. Tästä tilanteesta ei ainakaan voi enää päästä kuin parempaan suuntaan!

Vihdoinkin viileni!

Kävin äsken Onnin kanssa ulkona pukeutuneena siskoni talvitakkiin (ei siellä oikeasti ihan niin kylmä ole, reilu kymmenen astetta sentään vaikkakin viileällä tuulella höystettynä - satun vain olemaan kovin mukavuudenhaluinen). Kymmenen asteen äkillinen romahdus lämpötilassa sai epätoivon heräämään, sen verran ihanat helteet toukokuussa oli. Märehdittyäni hetken kymmenen vuorokauden sääennusteen ääressä päätin kuitenkin keskittyä mieluummin positiivisiin asioihin. Mieleeni tuli muun muassa seuraavanlaista:

Ensinnäkin on ihan typerää ylipäätään valittaa viileästä kesäsäästä, sillä sen ei luulisi tulevan yllätyksenä kenellekään suomalaiselle. Itse uskon tähän kesään mahtuvan vielä helteitäkin, ja sitten saa vaihteeksi valittaa siitä, kun ei hieltään jaksa taas mitään tehdä.

Meillä on täällä hirveästi sisähommia tehtävälistalla, kun käytännössä koko talon voisi (ja pitäisikin) järjestää ja siivota lattiasta kattoon. Äiti jo perjantaina ahkeroi koko päivän, ja itse olen luvannut alkajaisiksi perata keittiön kaappeja. Milloin olisikaan parempi aika siivota sisällä kuin sateisena ja harmaana kesäpäivänä!

Onnin kanssa aloitettiin tänään kesän agilitytreenit Kiteellä, ja olipa vain taas kerran ihan mielettömän hauskaa! Mahtava juttu, kun järjestyi tuohon Kiteen porukkaan pääsy, muuten olisivat treenit jääneet varmasti tauolle kesäksi. Ja Onni teki ihan hurjan hienosti, vaikka oli uusi paikka ja porukka, eikä aikaisemmin oltu treenattu ruohikkopohjalla. Ja mikä upeinta, Onni teki ensimmäistä kertaa ikinä kepit kokonaan ilman ohjureita! Ei ole treeni mennyt Joensuussa hukkaan! Ja sään puolesta on tosiaan parempi treenata, kun on vähän viileämpää. Kiteellä ei ole hallia, joten helteillä homma olisi paljon raskaampaa niin koiralle kuin ohjaajallekin.

Totesinpa taas tänään siellä treeneissä, että kovin alkaa emäntä puuskuttaa jo parin ratakierroksen jälkeen, vaikka Onni ei edes mikään vauhtitykki ole. Voisikin olla aika aloittaa taas lenkkeily, ja siihen puuhaan ainakin itse ryhdyn mieluummin juuri tällaisilla viileämmillä ilmoilla. Hyvin juoksu sujuu toki lämpimämmälläkin säällä, mutta ennemmin näin.

Kylmä sadekeli ei haittaa saunomista!

Saan hyvillä mielin jatkaa villasukkakautta. Tämä on ihan yhdentekevä toteamus. Käytän villasukkia ympäri vuoden täysin säistä riippumatta.

Tämän viimeisen kohdan sisällytän listaani ihan vain siksi, että jos sen täällä nyt julkisesti esitän, niin ehkä se myös todennäköisemmin toteutuukin. Nimittäin jos vaikka saisi vähän jotain opiskeluhommia aikaiseksi nyt, kun ulos ei ole niin kova into lähteä. Sellaista. Katsotaan nyt.

Kuvat tässä postauksessa on otettu torstaina, silloin oli lämmintä ja sai olla shortseissa iltaan asti.

Auringonlaskujen mökki

Kadehdin hyttysiä, jotka asuvat mökillämme Puruveden rannalla. Ne saavat joka ilta nauttia upeista auringonlaskuista aitiopaikalta, näkevät saderintamien liukuvan horisontissa ja pääsevät juhla-aterialle aina jonkun meistä tai vieraamme saapuessa viihtymään pienellä saunamökillämme.

Eilen mökillä käydessäni olin tosin varautunut hyttysarmeijaan kyllästämällä itseni karkotteella, ja se toimikin erinomaisen hyvin: Vain pari inisijää löysi mieluisan paikan, mihin aterimensa iskeä. Mutta oli niitä kyllä ihan tolkuton määrä, ilman karkotetta ei tuonne mökkirantaan ole asiaa, ellei syystä tai toisesta ole välinpitämätön itikoiden suhteen.

Eilen oli vähän sellainen valokuvailunharjoitteluinnostuspäivä, ja koska sattui olemaan suht pilvetön ja tyyni ilta, tartuin tilaisuuteen jahdata auringonlaskua tuonne Puruveden äärellä sijaitsevalle mökillemme. Mökki on yksinkertainen ja vailla mukavuuksia, siinä on pieni sauna ja tupa, sähköt löytyvät mutta juoksevaa vettä ei. Siellä on mukava käydä toisinaan saunomassa, ja ranta on oma lempparini uintipaikkana. Nopeasti syvenevän rannan pohja muuttuu alun pikkukivistä hienoksi hiekaksi, ja aallonmurtajan kiviltä on hauska hyppiä veteen. Nyt vesi oli niin korkealla, ettei aallonmurtajan kiviröykkiöistä näkynyt juuri mitään, mutta tavallisesti suurimmat kivet ovat hieman vedenpinnan yläpuolella. Puruveden vesi on niin kirkasta, että useammankin metrin syvyydessä näkee vielä selvästi pohjaan sopivassa valaistuksessa.

Tuo meidän rantamme on melko karu ja kivikkoinen. Mökki istuu niin keskellä mäntymetsää, että myöhemmin kesällä voi melkein poimia mustikoita suoraan kuistin portailta. Naapurit ovat riittävän etäällä, ja sainkin eilen illalla nauttia kaikessa rauhassa ympäröivän luonnon äänistä (kuului siellä muutakin kuin itikoiden ininää) ja upeasta auringonlaskusta iltapäivän aikana lämmenneillä rantakivillä.

Onni ei ole uimaripoika, mutta rantaan ajautuneissa roskissa kieriskelyn kirvoittamia reaktioita emännässä oli ilmeisen hauska seurailla.

Ja auringonlaskuenergian keräämistä ajatellen tuo mökkimme onkin kyllä The Place To Be.

Kotona!

Täällä sitä nyt viimeinkin ollaan, Kesälahdella! Tuntuu kyllä mielettömän hyvältä. Eilen veljeni tuli peräkärryn kanssa hakemaan Joensuusta loput tavarat, jotka olin ansiokkaasti saanut pakattua valmiiksi ja osittain kannettua peräti uloskin ennen hänen saapumistaan. Muuttokuorman lastaus kävi siis varsin joutuisasti, ja pääsin viimeistelemään loppusiivousta tyhjään asuntoon.

Pientä haikeutta kieltämättä tunsin pyyhkiessäni kaappeja ja sulatellessani pakastinta. Tuli mieleen aika vahvasti, miten lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten muutin tuohon asuntoon, kuinka pari vuotta kestäneen avoliiton jälkeinen aika tuntui uudelta ja jännittävältä.

Mutta uudelta ja jännittävältä tuntuu tämäkin vaihe, ja nyt oma suunta on paljon selkeämpi kuin tuolloin. Juuri eilen juttelin äidille siitä, kuinka tämä päätös todella tuntuu ihan eri tavalla "oikealta" kuin mitkään aikaisemmat päätökseni. Jotenkin on vain sellainen rauhallisen seesteinen olo.

Nyt on edessä kotiutuminen, vaikka niin tuttuun paikkaan muutinkin. Toin mukanani yksiöllisen verran tavaraa, jolle pitäisi löytää sijoituskohteet. Oma huoneeni täällä on tosiaan ollut äidillä varastointikäytössä, joten se täytyy aluksi raivata, jotta saan tilaa tavaroilleni. Kaikkea en edes tarvitse, kuten esimerkiksi astioita, sillä täällä on tietenkin kaikkea jo omasta takaa. Tilanne kieltämättä voi ainakin ulkopuoliselle kuulostaa vähän erikoiselta - kolmeakymmentä lähestyvä aikuinen nainen muuttaa saman katon alle vanhempiensa kanssa - mutta itse en näe asiaa lainkaan ihmeellisenä. Sitä paitsi järjestely ei suinkaan ole lopullinen.

Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin arki täällä Mäntyniemessä tasaantuu ja löydän omat rutiinini. Olen kuitenkin hirveän onnellinen, ja se on kaikista tärkeintä. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, ja olen istunut pitkiä aikoja ulkona portailla nauttimassa auringosta ja tuijottelemassa sitä käsittämätöntä vihreyttä, joka alkaa ihan kotiovelta. Olen ihan käsittämättömän onnekas, kun saan asua täällä. Sitä ei varmastikaan tule ajatelleeksi tarpeeksi usein ja riittävän syvältä.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää aikaa haaveilulle, vaan on toden teolla käytävä raivaushommiin asumisjärjestelyjen kanssa. Raivaaminen onkin melkoisen osuva sana kuvaamaan edessä olevaa urakkaa, sillä käsiteltävän tavaran määrä on melkoinen. Aiheeseen liittyen epäilemättä tulee kirjoiteltua tännekin, joten tervetuloa vain sitten seuraamaan taistelua tavaravuorien keskellä turvallisesti ruudun toiselta puolelta käsin!