Kevät on jo pitkällä eteläisessä Pohjois-Karjalassa. Myös siinä pienessä kunnassa, jonka vakituinen asukas minusta tulee kesäkuun alusta alkaen. Tai no, Kesälahti on kylläkin osa Kiteen kaupunkia, eli ei se oikeastaan ole mikään pieni kunta, mutta jotenkin sitä vain on edelleen vaikea ajatella muunlaisena.
Vappuviikonloppu on ollut huikean kaunis, aurinkoa ja lämpöä on riittänyt. Aikaisemmin tällä viikolla jäät lähtivät Pyhäjärvestä. Sinivuokot kukkivat, narsissit, krookukset ja tulppaanit nousevat maasta, nurmi ja lehtipuut alkavat vihertää hennosti ja kaiken kruunaa huumaava linnunlaulu joka puolella. Voisiko tällaisena keväänä olla muuta kuin onnellinen?
Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun minulla on täällä paikka, johon olen aina voinut tulla ja tuntea olevani kotona. Päätös tänne muuttamisesta yllätti itsenikin, mutta se tuntuu niin hyvältä ja oikealta ratkaisulta, ettei minulla ole mitään tarvetta epäillä sitä. Ja onhan niinkin, että jos joku muu paikka joskus tuntuu vielä oikeammalta, niin en ole sitomassa itseäni täällä turpeeseen.
Aikaisemmin en koskaan nähnyt itseäni asumassa pysyvästi Kesälahdella, ainakaan ennen eläkeikää. Täällä kaikki tuntui olevan liian kaukana ja ympyrät muutenkin kovin pieniltä. Kenties jokin maaginen rajapyykki on iän myötä tullut ylitettyä, kun nyt Kesälahti tuntuu suorastaan täydelliseltä asuinpaikalta, eikä tarpeellisten palveluidenkaan äärelle ole ylivoimainen matka. Mikä muutos sitten onkaan asenteissani tapahtunut, on sen ajoitus suorastaan täydellinen. Tämä on hyvä juttu.
Ja sitten on tietysti Mäntyniemi. Juuri se toki onkin tärkein tekijä päätöksessäni muuttaa tänne. Mäntyniemi on äitini suvun vuonna 1762 perustama kartanotila ja äitini sekä enoni lapsuudenkoti. Minulle se on "mummila", jossa vietettiin kesät, joulut ja muut lomat sekä viikonloppuja. Pihapiiriin kuuluu nykyinen päärakennus (joka ei tällä hetkellä ole asuinkäytössä), meidän perheemme ja enoni perheen talot, vanha aitta, vanha kivinavetta,"vierastalo" ja "kirjasto" (tämänhetkisten käyttötarkoitustensa mukaan nimettyinä) sekä kaksi maatalousrakennusta, joista toisen yhteydessä on ollut isovanhempieni elämäntyö, suuri lypsykarjanavetta, joka paloi ollessani lapsi. Nykyään tilan peltoja viljellään jonkin verran, mutta karjataloutta ei ole ollut sen jälkeen, kun maidontuotanto lakkautettiin tilalla 80-luvulla.
Minua kiinnostaa ajatus siitä, että Mäntyniemessä voisi kehitellä sekä kartanon historiaa että nykyisiä olosuhteita palvelevaa ja kunnioittavaa toimintaa, joka parhaimmassa tapauksessa auttaisi ylläpitämään tilaa tuleville sukupolville. Uskon vahvasti potentiaalia löytyvän moniinkin eri ratkaisuihin. Oikean kokonaisuuden muotoutuminen vie todennäköisesti paljonkin aikaa ja vaivannäköä, mutta minulle tämä paikka on kaiken työn arvoinen.
Blogissa kirjoitan elämästäni Mäntyniemessä, Kesälahdella ja muutenkin. Vaikka muutan tuttuun paikkaan ja ympäristöön, alkaa siitä kokonaan uusi ja jännittävä vaihe elämässäni. Toivon - ja uskonkin - olevani valmis sen mukanaan tuomiin haasteisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti