Uskon vahvasti siihen, että ihminen voi oppia ja kehittää itseään läpi koko elämänsä, itseasiassa pidän sitä äärimmäisen tärkeänä. Oppimiaan asioita ei välttämättä tiedosta jatkuvasti, mutta aina välillä elämässä tulee eteen vaiheita, jolloin reflektoi omaa tilannettaan ja kehitystään ja tekee havaintoja muutoksista, joita ajan kuluessa on tapahtunut omissa ajattelutavoissa sekä itsessä kokonaisuutena.
Minulle koko tämä vuosi on ollut täynnä jatkuvaa pohdiskelua siitä, kuka oikeastaan olen, miten olen päätynyt tähän hetkeen ja miten haluan elämäni jatkuvan tästä eteenpäin. Olen oppinut itsestäni paljon, mutta samalla olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon opittavaa on vielä edessä.
Tänään harjasin aamulla hiuksiani ja äiti totesi hymyillen, kuinka kaunis olen. Välitön ajatukseni oli, ettei se pidä paikkaansa, ja että äidin sanomana kommentti on muutenkin puolueellinen. Heti perään huomasin hämmentyväni omista ajatuksistani. Miksi ihmeessä ajattelen noin? Tai paremminkin, miksi tuntuu niin vaikealta ottaa vastaan kohteliaisuutta, joka varmasti on lausuttu vilpittömästi ja rakkaudella?
Kohta tämän tilanteen jälkeen istuin olohuoneessa ja valitsin Netflixistä katsottavakseni dokumentin Miss Representation. En tiedä, mitkä alitajuiset tekijät valintaani vaikuttivat, mutta dokumentti herätti paljon ajatuksia.
Olen enimmäkseen pitänyt itseäni varsin hyvällä itsetunnolla varustettuna ihmisenä, joka ei välitä median levittämästä naisihanteesta, ja jos joskus yrittäisi siihen suuntaan itseään muokatakin, sen tekisi puhtaasti itseään varten ja omista lähtökohdistaan.
En ole ymmärtänyt/huomannut/halunnut tunnustaa itselleni, kuinka vahvasti median eri kanavien markkinoima kuva siitä, miltä naisen pitäisi näyttää tai kuinka tulisi käyttäytyä, on todellisuudessa vaikuttanut minuun elämäni eri vaiheissa. Toisinaan olen himoinnut tuotteita, jotka tekisivät minusta taas vähän paremman version jostain, mitä täytyy tavoitella. Olen ihaillut muodikasta elämäntapaa, jota monet bloggaajat ja Youtube-tähdet ainakin ulkoisesti edustavat. Olen halunnut kelvata miehille, joiden naisihanne perustuu markkinamaailman luomaan keinotekoiseen illuusioon.
Tarkoitukseni ei ole hämmästellä sitä, kuinka päälaellaan maailmamme on tai kuinka media on kaiken pahan alku ja juuri. Median kautta välittyy tietenkin myös paljon tärkeää ja hyvää informaatiota. Ylipäätään medialukutaidosta ja sen tärkeydestä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta tässä pohdin ihan vain omaa kokemustani ja viime aikojen oivalluksiani omaan itseeni liittyen.
On ollut mielenkiintoista ja toisaalta kyllä huolestuttavaakin huomata, kuinka paljon ulkopuoliset tahot - media, mainonta, muut ihmiset - ovat hyvinkin huomaamattomasti, joskus epäilemättä myös tahattomasti, vaikuttaneet käsitykseeni siitä, millainen minun pitäisi olla. Nuo ajatukset ovat tehokkaasti vaimentaneet ja jopa syrjäyttäneet ne, joihin olisi monesti ollut paljon tärkeämpää keskittyä: Kuka olen? Kuka haluan olla? Mitä minä haluan? Minua kuitenkin ilahduttaa se, että olen viimein alkanut ymmärtää eron näiden eri ajattelutapojen välillä.
Itsensä kehittäminen ja elinikäinen oppiminen eivät ole millään tavoin originelleja ajatuksia, ennemminkin voisi puhua suorastaan kliseistä. Kliseet eivät kuitenkaan ole ansainneet statustaan täysin perättömin ansioin, ja itse kyllä hyvillä mielin kirjoittaisin Tinder-kuvaukseeni (ei huolta, Tinderiä en oikeasti edes harkitse): "Opiskelija, pääaineena Minä itse." (#elämänkoulun ehkä jättäisin kuitenkin mainitsematta.)
P.S. Minä olen kaunis.
